Monta kertaa olen pysähtynyt miettimään mistä on kotoisin se vaikeus, että avaisin sanaisen arkkuni antamaan tunnustusta jollekkin, joka sen mielestäni ansaitsisi. Ansaitsisi? Pitääkö tunnustus ansaita? No totta hitossa, muutenhan sitä on valehtelija ja mielistelijä. Onko tuossa tausta-ajattelussa jotakin johtolankaa ilmiölle? Ehkä en ole pätevä arvioimaan sittenkään toista tekemisineen ja joudun naurunalaiseksi, jos menen kiittelemään jutusta, joka sittemmin osoitetaan täysin ala-arvoiseksi. Paras pitää vain turpansa rullalla niin omista kuin toistenkin tekemisistä.
Hyväksytyksi tulemisen kokemuksen puute (ilmaisu on niin mutkikas ja kömpelö, että se jo paljastaa miten käsittelemätön ilmiö on kyseessä; se ei ole vielä ehtinyt sanastoon) on keripukkiin verrattava ilmiö. Pihdataanko hyväksymistä siksi, että ajatellaan sen saavan aikaan näyttämisen halua ja sen puolestaan sankarillisuutta? Sitten kun sankari on syntynyt, olemme lääpäällämme ja roudaamme häntä ympäri maata kaikkien kumarrettavana. Meillä on vain luusereita ja sankareita, jos julkisuutta on uskominen.
Omasta kasvatusperinteestäni en ole paljon pystynyt arvonannon taitoa kiskomaan. Työurallani se on ollut/ olisi kuulunut olla kuitenkin keskeinen ominaisuus. Nimenomaan sanoiksi pukeminen on ollut vaikeata. Elekielellä luulen ilmaisun onnistuneen paremmin, mutta kaikille se ei välttämättä välity sillä tavalla. Kannustamisen tarve ja vaatimus on läjähtänyt joskus kuin vasten kasvoja. Välillä sen takaa on näkynyt vähän simppeli ihmiskäsitys, jossa kuvitellaan ihmisen olevan reagointiautomaatti, joka käynnistyy oikeaan suuntaan, kun vain kehutaan kunnolla. Ja voihan se toimia jonkun kohdalla niinkin.
Arvostuksen voi ajatella olevan persoonallisessa vuorovaikutuksessa ilmenevää, jolloin kyse on toisen hyväksyminen semmoisenaan ilman odotuksia tai vaatimuksia hänen muuttumisestaan joksikin ”paremmaksi”. Itse asiassa tuon arvostuksen ilmaiseminen on ollut minulle melko helppoa.
Koulussa kuitenkin on kysymys usein siitä, että oppilasta tulisi kannustaa kehittymään koulun tavoitteiden suuntaisesti. Jos oppilas ei ole motivoitunut koulun tavoitteista, lienee kai lähes virkarikollista antaa hänelle arvostusta/ kannustusta. Kasvattajan roolin mukainen kannustus on sen alkuperäisen merkityksen mukaista: kannuksia painetaan kylkiin, niin että on pakko juosta lujempaa ettei enempää paineta. Kasvattajat kasvattavat systeemiin sopivia rattaita ja ne jotka eivät siihen sopeudu, joutuvat syrjäytetyn uralle. Ja niitähän armaassa Suomen maassamme valitettavasti riittää.
Ajattelen kuitenkin, että lapsella pitäisi olla mahdollisuus tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään eikä toivottuna roolin suorittajana. Joku sanoo nyt ehkä, että lapsia ymmärretään jo liikaa ja niistä on juuri sen tähden tullut itsekeskeisiä paskiaisia. Siltä osin kuin se pitää paikkansa, väitän kyseessä olevan pikemminkin sen, että lapset eivät elä vuorovaikutteisessa suhteessa aikuisiin, vaan ovat omaksuneet mallinsa jostakin, missä käytetään hyväksi heidän henkistä kodittomattomuuttaan. Jos arvonannon ja vuorovaikutteisuuden kasvatuskulttuuri olisi yleisempää (pakottamisen ja heitteillejättämisen sijaan), niin uskon, että ongelmia olisi paljon vähempi. Miten aikuisilla olisi aikaa ja voimia siihen, on tarina erikseen.
sanapasanen 
20 helmikuun, 2011 at 22:25
Miten se onkin niin vaikeaa se kiitoksen sanominen tai arvostuksen osoittaminen! Hyvällä tahdolla jokaisesta kai sentään löytyy jotain arvostettavaa. Kiitos ja moite toimivat itseään ruokkivina ennusteina.
TykkääTykkää
21 helmikuun, 2011 at 22:46
Varmasti tuotakin vaikeutta voi helpottaa harjaantumisen kautta. Mutta kuten AH huomauttaa, sen automatisoinnista voi seurata inflaatio. Kiitosta ja moitetta voidaan käyttää sekä manipulointiin että toisen hyväksi. Niiden välillä kulkee huikea kuilu, jota ei oikein ymmärretä. Kyse on kahdesta eri ihmiskäsityksestä: ulkoa käsin ohjautuvasta vs. itseään rakentavasta (vuorovaikutuksessa tosin).
TykkääTykkää
20 helmikuun, 2011 at 23:54
Palautteen ja kannustuksen automatisointi on yhtä tuhoisaa kuin sen puuttuminen. Inflaatio syö kyllä tyhjät korusanat nopeasti. Eivät lapset, nuoret sen enempää kuin aikuisetkaan kaipaa konsulttikannustusta, vaan ns. aitoa palautetta.
Kulttuurimme on mennyt sellaiseksi, että kun kuka tahansa voi olla johtaja (kasvattaja), niin kukaan ei ole. Kaikkialla vallitsee vastuun välttely. Sillä opetetaan vastuuta välttelemään, ja oppi menee tehokkaasti perille. Joukkoja pitäisi johtaa edestä eikä piiskan tai selkää hipovan puukon kanssa takaa. Mahtaako sitten olla vikana johtajuuden naisistuminen: se että ihmisiä yritetään painostaa toivottuun suuntaan vihjailuilla, nalkutuksella ja pehmeällä mutta jatkuvalla painostuksella, eikä kunnon miehekkäillä ota tai jätä -käskyillä.
TykkääTykkää
21 helmikuun, 2011 at 22:09
Mainio sana tuo konsulttikannustus. Siitä syntyy mielikuva, että ilmapalloon voi puhaltaa määrättömästi ilmaa tai että osakkeiden arvo nousee loputtomasti. Kaikki yhtä totta ja uskottavaa.
Kasvatus on tietysti ollut naisvaltaista kautta aikain, isommiksi johtajiksi taitavat vasta opetella. Jos vaihtoehdot ovat nalkutus tai miehekkäät käskyt…edellisestä tulee mieleen lasten päällepukeminen aamulla, kun on kiire hoitopaikkaan, jälkimmäisestä sulkeiset. (Nalkuttava ryhmänjohtaja vs. ”ota tai jätä se toppahaalari” komentava isä/äiti olisikin vaihtelua)
Näiden rinnalle yritän tarjota vuorovaikusta, jossa tavoitteet ovat läpinäkyviä ja perusteltuja. Myönnän senkin olevan yksinään riittämätön, mutta väitän kasvatuskulttuurimme tarvitsevan painotusta enemmän siihen suuntaan manipuloivan painostuksen tai käskytyksen sijasta.
TykkääTykkää
21 helmikuun, 2011 at 09:47
Lapset ja aikuiset tarvitsevat toisiaan, siksi tuntuu, että meidän pitää ottaa myös oppia lapsilta ja itseamme nuoremmilta. Myös lapsen antama arvostus kannustaa, sillä vuorovaikutus toimii kaikkien ihmisten kesken.
TykkääTykkää
21 helmikuun, 2011 at 22:17
Näin on. Myös vanhemmat kasvavat vanhemmiksi lastensa kautta samalla kun lapset kasvavat vanhemmilta/aikuisilta/toisiltaan saamansa palautteen(laajasti käsitettynä) kautta.
TykkääTykkää
21 helmikuun, 2011 at 21:06
Kiitoksen lisäksi on opittava ottamaan vastaan arvoivaa palautetta. Mistä lapsi oppii, missä ne virheet on tehty, jos joku ei sitä hänelle selitä. Tässä palutteessahan voi koko ajan arvostaa lasta ihmisenä, työtä arvioidaan. Sama pätee aikuisiin.
Sitä jatkuvaa kiitollisuutta minä en ymmärrä. Kiittää pitää jos saa apua tms. ja asia on sillä kutattu.
TykkääTykkää
21 helmikuun, 2011 at 22:29
Silloin kun luottamus toimii (ja usein se on kiinni vuorovaikutuksellisuuden kokemisesta), sanallinen palaute virheistäkin menee paremmin perille, luulen.
Kiittäminen on hyvä ja tarpeellinen tapa tietyissä tilanteissa, kiitollisuus voi olla luonteeltaan epämääräistä tunnetta, jolle ei välttämättä löydä kohdetta. Sitähän voi sitten kohdistaa Puolueelle, Suurelle Johtajalle, Elämälle tai Jumalalle, kukin aatteensa mukaan. Vallanpitäjät ovat osanneet valjastaa tämänkin tunnetarpeen palvelemaan päämääriään.
TykkääTykkää
21 helmikuun, 2011 at 21:40
Peikkopa luulee, että kysymys on etupäässä omista tunteista, ei niinkään siitä miten toisia kiitellään. Vaikka ainahan voi oppia uutta. Niin kuin nytkin. Kiitos 🙂
TykkääTykkää
21 helmikuun, 2011 at 22:34
Niin, kyllähän tunteet (jos nyt oletetaan, että arvostus on tunne, ainakin se on asenne) välittyvät elekielellä varmasti paremmin kuin sanojen asettelun kautta, elleivät nyt ole aivan ristiriidassa asenteen kanssa. Ja oikeassa olet tuon uuden oppimisen osalta!
TykkääTykkää