Pakinaperjantain haaste 234: liimasalko

Tämä tapahtui ennen kuin Oulun taidemuseo perustettiin. Se nimittäin perustettiin liimatehtaana toimineeseen rakennukseen. Siinä tehtaassa työskenteli aikoinaan muuan Liimatainen. Hän oli pitkä ja laiha mies. Oli ollut pienestä pitäen, ainakin pitkä ja laiha. Nimen ja olemuksen yhdistelmästä kehkeytyi väistämättä nimeksi liimasalko jo kouluaikana.

Ja oli selvää, että työ liimatehtaassa vain vahvisti tuon kutsumanimen, niin että moni työtoveri ei hänestä muuta nimeä tiennytkään.

Sotien jälkeen tehtaat kävivät jälleenrakennuksen myötä täysillä. Työturvallisuus oli nykyiseen verrattuna puutteellista ja liimahöyryt kulkivat työsalissa ajoittain aika esteettömästi. Useimpien mielestä se oli epämiellyttävää, mutta Liimataiselle höyryt sopivat. Hän pääsi niiden myötä sopivan euforiseen tilaan ja päivä kului kuin huomaamatta. Jos oli tarjolla ylitöitä, hän mielellään otti ne vastaan. Hengityssuojaa hän aina tarpeen mukaan manipuloi niin, että olotila pysyi vakaana. Useimmat työtoverit naureskelivat hänelle ainakin selän takana ja jos puhuttelivat, niin saattoivat kysyä: mitäs mieltä Liimasalko on tästä uudesta vähemmän liuottimia sisältävästä liimasta, ei taida olla entisen väärti. Liimataiselle tämä oli kuin kärpäsen surinaa, ei hän näihin heittoihin reagoinut. Vasta paljon myöhemmin keksittiin ilmiölle sana työpaikkakiusaaminen.

Åströmin liimat olivat tehokkaita ja tekivät tehtävänsä myös Liimataisen pääkopassa. Vasta siinä vaiheessa kun työt alkoivat jäädä huonolle hoidolle, työnjohto kiinnitti asiaan huomiota. Hänet määrättiin lääkäriin, jossa vauriot todettiin ja määrättiin kuntoutukseen. Säännöllisen työelämän tarjoamaan euforiaan syntyi katkos, johon Liimatainen ei ollut arvannut varautua. Hän sai ankaria vieroitusoireita ja yritti vakuuttaa olevansa täydessä työkunnossa, mutta lääkärin oli toista mieltä. Tästä Liimatainen ei enää selviytynyt. Hän sai sairauskohtauksen ja menehtyi yöllä; hoitajakaan ei ehtinyt ajoissa paikalle, sillä hänellä oli menossa toista tuntia kestävä riitaisa puhelu tyttöystävänsä kanssa. (Keskuksenhoitajalla, siis sentraalisantralla oli asiasta varmoja tietoja.)

Työpaikan puolesta kukkaseppeleen arkulle laski työnjohtaja. Hän oli piilottanut siihen puoliavonaisen liimatuubin (ilmeisesti höyryt jo hänessäkin vaikuttivat). Aromit leijailivat kirkkosalissa saattoväen haisteltavaksi asti. Sen ansiosta moni paikalla ollut (montahan heitä ei tosin ollut) vielä vuosien päästä muisteli yhteisille tutuille, että oli se Liimatainen melkoinen liimasalko… oli se…vielä arkussakin imppasi.