olet satama jossa loistoristeilevät laivat vierailevat
matkustajat nousevat maihin hetkeksi
sinua ei kiinnosta mistä tulevat mihin jatkavat
laumat kulkevat ympäriinsä maita ja meriä
kaikkiruokaiset idän- ja lännenkulkusirkat
olet maa johon sataa ja paistaa jotakin itää ja kasvaa
jotakin syntyy ja kuolee et välitä
tietää kuka on kenenkin isä ja milloin
ne versoavat ihosi läpi työntyvät toivorikkaasti kohti valoa
saavuttavat määränsä pettymystä ja onnea
olet taivas jonka alla pilvet poutaiset ja sateiset kulkevat
kulkunsa hempeiset ja myrskyisät et välitä
mihin päätyvät vedet mistä nousevat ylös
ne kiertävät rataansa alas ja ylös mihin ovat tottuneet
kastelevat niin viljan kuin rikkaruohot
sanapasanen 
14 lokakuun, 2013 at 02:08
Osittain se voi mennä noin – mutta miksei hän välittäisi? Passiivinen, vai liian suuri detaljeille? Ja entä jos hän välittäisi muttei voisi mitään – muuttaisiko se asiaa? Ja entä jos hän välittäisi ja voisi – mikä muuttuisi? Ja entä jos hänen puolestaan välittäisivät ja voisivat toiset – miten se muuttaisi?
TykkääTykkää
14 lokakuun, 2013 at 10:45
Riippuu kai siitä miten ”sinä” tulkitaan. Luonto? Ihmisen luonto? Välittäminen tulee ihmisen tietoisesta, havahtumisesta ja se on asia erikseen.
TykkääTykkää
14 lokakuun, 2013 at 16:08
Minäkin runoa lukiessa ajattelin ensisijaisesti sanaa Luonto, harkitsin myös Jumalaa ja Gaiaa, (jonkun) ihmisen luontokin käväisi mielessä. Välittäminen edellyttää tietoisuutta, toisaalta ”et välitä jstkn” tuntuu niin kategoriselta ilmaukselta että se on melkein tietoista piittaamattomuutta tai ainakin voi katsojasta tuntua siltä.
TykkääTykkää
14 lokakuun, 2013 at 16:36
Puhutaan personifikaatiosta, kun luonnolle annetaan inhimillisiä piirteitä; toisaalta uskovaisistakin välillä tuntuu, että Jumala on välinpitämätön maailman menosta.
TykkääTykkää