kirjaimet joista rakentuu
rauhan sanat
joista rakentuu sopimus
ovat rakkaita
rakas on kynä jolla asiakirja
allekirjoitetaan kiiltelee hetken
petoksen rajaviivalla vakiintuu
imupaperiin kuivuessaan
jossakin surkeassa leirissä
viriää liikettä
kotiinpaluun toivo kajastaa
kuin kaukainen aamunnousu
sanapasanen 
15 helmikuun, 2014 at 00:01
Inshallah! Ikävä kyllä toivo ei kajasta eikä musteesta, ei verestäkään. Ajasta ehkä, sukupolvien vaihtumisesta, silloin kun ne saavat tappamatta vaihtua.
TykkääTykkää
15 helmikuun, 2014 at 06:47
Tällä hetkellä ei hyvältä näytä, se on myönnetävä; joskus on näinkin tapahtunut. Löytyykö joskus sellainen kyllästymispiste, että veri ei enää imeydy, että sen tulva uhkaa niitäkin, jotka ruokkivat näitä kohflikteja kyynisesti.
TykkääTykkää
15 helmikuun, 2014 at 13:55
Runossasi on ajattomuutta, joka peilaa tätä päivää ja historiaa. Jotenkin sait ajatukset siirtymään siihen suuntaan, että varmasti meistä jokainen tahtoisi elää rauhassa kotinsa tanhuvilla, siellä, missä on syntynytkin, mutta miten herkästi se rauha rikkoontuukaan ja kuinka vaikea sitä on takaisin saavuttaa…tavallinen ihminen on vain pieni pelinappula…
TykkääTykkää
15 helmikuun, 2014 at 17:56
Miten olla oikealla tavalla tyytyväinen kotitanhuansa rauhaan ja samalla tajuta / hyväksyä, että kaikki se surkeus mitä maailmasta löytyy, on läsnä ja kuuluu jollakin tavalla myös minulle. Ehkä tämä on niin paha ristiriita kestettäväksi, että moni (kaikki ajoittain varmaan) lyö luukut kiinni, asenteiden koveneminen (”muihin”) on ehkä osittain tätäkin. – Jossakin vaiheessa ihmiset eivät suostu enää pelinappuloiksi vaan ryhtyvät vastarintaan, kun ei ole muuta menetettävää kuin ”ryysyt” ja itsekunnioitus. Mutta vaikea tie sekin on kuten on nähty viime vuosina eri puolilla maailmaa. On vain todettava Leinon sanoin:se liikkuu sittenkin!
TykkääTykkää