kahleet eivät kasva maassa
ne on taottava
niillä on hetkensä ja saumansa
johon ruoste pesii
vielä kun kiiltävät uutukaisuuttaan
kallio nauraa kun se itkee
sen aarteista tehdyt
vangitsevat äitinsä
arpisilta kasvoilta suolaiset itkut päätyvät
raudan saumoihin
kahleiden on rappio taattu on
rappiovallan rappio
Päivä koittaa kallio katsoo ajan
pullistaa kivilihaksensa
ketjunpalat sinkoilevat kuin kuolleet lehdet tuulessa
asettajiensa niskaan
ruostepöly leijailee
sinä päivänä maistuu
asettajien suussa
kuivuneelta vereltä
viite: http://runotorstai.blogspot.fi/2014/03/317-haaste.html
sanapasanen 
6 maaliskuun, 2014 at 07:54
Tässä on syvyttä, pidän!
TykkääTykkää
6 maaliskuun, 2014 at 15:34
Tätä lukiessa tekisi mieli mennä luovuttamaan verta, ettei pääse liikaa rautaa sinne pesimään… Hyvä runo!
TykkääTykkää
6 maaliskuun, 2014 at 16:11
Tässä on hienoja ja vaikuttavia kielikuvia: saumoihin pesivä ruoste ja varsinkin raudan verinen maku. Tämä runo tuntui.
TykkääTykkää
6 maaliskuun, 2014 at 19:37
Upea, voimakas runo.
TykkääTykkää
7 maaliskuun, 2014 at 06:08
Kiitos kommenteistanne Ari, Alfriq, Careliana ja Kaistaton. Kuva oli inspiroiva.
TykkääTykkää
7 maaliskuun, 2014 at 16:49
Intensiivinen
TykkääTykkää
8 maaliskuun, 2014 at 20:13
Kiitos arleena!
TykkääTykkää
10 maaliskuun, 2014 at 20:59
Kahleet on aina jonkun tekemät..totta.
TykkääTykkää
11 maaliskuun, 2014 at 10:55
Elämällä on rajansa, ihminen takoo kahleita.
TykkääTykkää
12 maaliskuun, 2014 at 22:32
ihana vapauden tunne kun ”kallio katsoo ajan ja sinkoaa kahleet asettajiensa niskaan!” Hienoa! 🙂
TykkääTykkää
13 maaliskuun, 2014 at 09:33
Kiitos Maria!
TykkääTykkää