me tanssimme tanssia nimeltä toisemme
kasvot kiiltäen viskotellen yli lattian
musiikki vääntää salin ääriviivat
sinä mieleni
kuten laiva katoaa merelle elämä on ollut
puuvillapeltojen aavaa rytmit kuulen:
piiskurin iskuun noussut käsi kun
edellinen läjähdys korviini kaikuu
niin maailmanaika on kääntänyt puukkoa
suutelen sormet ihoni liukuneet
mieleni arpia kukkivalla pellolla
taivaanrannalla tuuli heiluttaa ruoskaa ruoskijaa
maailman reunan yli kadonnutta
puuvillapeltojen rytmit ovat kiertyneet esiin
sen reunan alta me nytkymme
toisistamme yli lautaisen lattian
tanssimme toisiamme
sanapasanen 
19 helmikuun, 2014 at 17:31
Runossasi elämän ja rakkauden valot ja varjot – niiden ikuinen leikki ja köydenveto.Tykkään tuosta ”maailman reunan yli” ja ”suutelen sormet ihoni liukuneet” – kaunista, mutta samalla särkyväistä.
TykkääTykkää
21 helmikuun, 2014 at 14:26
”niin maailmanaika on kääntänyt puukkoa” UUuuu!
TykkääTykkää
22 helmikuun, 2014 at 14:34
Kiitos kommenteista, Kaistaton ja Hilbert.
TykkääTykkää
23 helmikuun, 2014 at 12:31
”kuten laiva katoaa merelle elämä on ollut ” – tämä niin totta! niin riipaisevaa!
TykkääTykkää
26 helmikuun, 2014 at 12:56
Kiitos kommentistasi, Sini Lilja!
TykkääTykkää