Varjo kulki edelläni, päätin vähän jututtaa

Oli ollut mielessä, aina jäänyt tekemättä

Missä sinä silloin, kun aurinko on pilvessä?

Tasaisesti kaikkialla, siksi en missään

Miksi olet lyhyt, kun aurinko on korkea?

Pysyttelen pienenä      Hänen Korkeutensa edessä

Miksi sinä pitkä, kun aurinko on matala?

Kasvan      Kohti öistä tehtävääni

Missä sinä silloin, kun yön pimeys?

Hallitsen      Päivän sarastukseen saakka

Käännyin kohti valoa

Varjo vaikeni      Selkäni takana

Maatessani rähmälläni kuten asiaan kuuluu

Valtiaan edessä, yritän salaa vilkuilla

mikä hän oikein on miehiään

Vahtiiko hän tarkasti tähän rituaaliin

antautumistani, pelon ilmaisua myöten

vai katseleeko kynsiään ja haukottelee

ruuansulatuksensa turruttamana

Mielessäni hypistelen veden hiomia kiviä

autiolla rannalla, menetetyssä kotikylässäni

Tunnen sormenpäissäni vielä niiden totuuden

joka ei revi ihoa verille

Kuvittelen valheiden rekkajonot

kauaksi maailman valtateille

Virkistyin vedessä

Lämmittelin itseni kuivaksi tulen loimotuksessa

Niiden keskinäinen vihamielisyys

jätti jälkeensä savuavia, höyryäviä hiiliä

Piirsin niillä ihooni hätäviestin

Saapui nelijalkainen

Sanoi pohtivansa halusiko näyttää

ihmisen ystävältä kuten koira

vai ihmisen ystävän viholliselta kuten susi

Ei kuitenkaan enää ihmiseltä

Kysyin mikä sitten olet

Vastasi että siinäpä se

Jäin miettimään sainko vastauksen

Pyyhin viestin pois 

Esineet eivät tervehdi toisiaan

kappaleiden vetovoima on olematonta katuliikenteessä

Joskus haluaisin nähdä pilkahduksen silmissäsi

Todisteen että kuulut ihmisiin

Eläinkin kävisi, en aseta järjestykseen

Joskus epäilen onko takaraivossasi

huoltoluukku

Joskus silmäni näyttävät peilissä samalta

Silloin tunnustelen niskaani

Näin sen mikä oli tarpeellista

hämärän ja pimeän märässä ajassa

Vailla yönläpäisevää aistia

Nyt korkeus palaa, sen kova

ja sävytön valo ilman varjoja

Päivät kääriytyvät taas rullalle

kuin tupakan lehdet sikariksi

Maaperä, levätköön lumen suojassa

ja kesäiset askeleet, ovat näännyttäneet

toisiaan kuin rakastavaiset  kesäöissä

Kerran hetki erota, sinusta ei ole kuljettavaksi

minusta ei kulkemaan, kuluttamaan kamaraasi

hevosen varsan vertaa

jokitörmän heinässä, tuulessa heilimöivää, haistamaan

nurmen vahvaa tuoksua, näkemään pilvien muuttuvaa asetelmaa

kuin mantereiden nopeutettu liukuminen taivaanvahvuudessa

Paljaat lepät kurkottavat jään yli siinä

missä äänettömät onkimiehet

niiden lehtevässä varjossa         Veneessään kesäiltana

Perhosia olikin kaksi (isojen korvien taakse peittyy niin helposti)

Toisen siivissä nokea: vau mikä mesta, pistetää ranttaliksi

tuhannen tuusannuuskaksi tämä porvarisakkojen posliini-idylli

Toisen siivissä surua: älä hullua usko, älä kääntyile, pakita ulos

tulojälkiäsi, tämä paikka ei ole sinua varten

olet viidakon kuningas, savannin samooja

Norsu seisoo paikallaan, korvia kuumottaa

niitä leyhyttelee, jo tipahtaa paria kippoa, anarkisti

innostuu, noki sen siivistä pölisee

Toinen opastaa: rauha rauha, iisisti nyt, askel taakse      Noin     Ja toinen

Kadulla sireenit soivat, siniset valot vilkkuvat

kun norsu tunkee takapuoltaan ulos

Kovin hämillään hän vaipui kadulle

kun norsupyssy jyrähtää

Nokiperhonen tanssii ripaskaa

suruvaippa sulkeutuu korvaan:

sinä sentään yritit

Mitä on ihminen kahden adjektiivin takana:

raitis ja reilu, joka ei horju, ei heilu

Vanki jonka tehtävä on pitää kalterit kiiltävinä?

Oletko mielestäsi      tai jonkun mielestä

valkoinen, ehkä punainen?

Kerran laulettiin: koskaan et muuttua saa

Niitä sanoja ole keksittykään

jotka riittäisivät määreiksi

tai poisotettuina tyhjentäisivät sinut

Mitä perhonen lauloi

norsun korvaan lasikaupassa?

                 Kauneuteni tuntuu petokselta

                 Se ei vastaa sitä mitä sisälläni on

Mielenpehkon luulolutikat

havunneulaharjalla, katajaisella kammalla

oravankokoiset haapaisella haravalla

soita pois pasiliskot haavikon tuulikanteleella

sivele vihavirukset pihlajan punamarjalla

valele päälle tuohilipolla

kaltion kirkasta vettä

Halaa lempipuutasi

kuin rakkaimpasi sinua kerran

Hyvät asiat menevät yhä paremmin ja huonot yhä huonommin

Profeetoista on tullut jakomielitautisia ja ihmiset sanovat

että näin nämä asiat koetaan

Siis jotain köyhää ja nöyrää tai lapsellista uhmaa

sitä vain pursuaa kuin metaania suosta

                         Navetassa sentään oli kouru, talikko ja sontaluukku

                         Nyt maailma ei ole parsissa, tallustaa ympäriinsä

                         ja paskoo minne huvittaa

                         Kengänpohjissa kulkeutuu joka paikkaan

                         Ihminen on niin tavallinen ilmiö, että ei ole

                         tavatonta olla ihminen        Tavallaan

Mitä tiedetään ihmisten ajatuksista

mitä ihminen tietää ajatuksistaan?

Kun kysytään, niin vastaus jää kysyjän

ja kysymys vastaajan tulkinnan varaan

Ennemmin itä ei ole itä eikä länsi länsi    Kohtaamattomat

ja olisi vain yksi manner ja yksi meri

Aina kahdestaan, toisistaan pääsemättömissä, molempiin suuntiin

Suuret Suut lausuvat suuria sanoja isänmaasta

äidinkielestä, värisilmäisten alkukodista ja muuta ylevää

Ne ilmentävät aikaa, joka valikoi Suut, aikakaudet

lyövät toistensa korvat kuuroiksi

Jos sidot itsesi aikaan, tuletko katkeraksi

kun elämä jatkuu ja alkaa toinen aika

ja nuttu on niin tiukassa, että täytyy kaventua

puristua kasaan ja tottua

tai kääntää nurin, vaikka ihoa repeytyy mukana?

Vuoroin rakastat kohtaloasi mitään katumatta

vuoroin kierrät huonojen päätösten kehää

Ajat itseäsi kuin vaihtoarvotonta autoa   Romuksi

Menehtyvän ja Menestyvän ero joskus

yksi kirjain, joskus pilkun paikka:

Armoa ei, hirteen   vai    Armoa, ei hirteen?

Kuinka monen sadasta pitää olla hauras

että yhteisö ei sairastu vahvuuteensa

että vahvat eivät toisiaan noki henkihieveriin?

Iho kasvaa nahkaksi, tuntemukset heikentyvät

kun aatteen ihanteesta

tulee teloittajan huppu, jonka silmäaukoista

hehkuvat kekäleet ja

hirttolavamateriaalit siirtyvät nopeasti

varastosta puusepälle

Kuinka monen sadasta pitää tunnustaa haurautensa

että yhteisössä säilyy palanen paljasta ihoa

että vahvat eivät toisiaan noki hengiltä?

Taas kaikki kauniit muistot

koristeiden kanssa samaan romukoppaan vuodeksi

Maa on niin kaunis, kovin petollinen vain:

ohut lumikerros jään päällä odottaa luita murtumaan

Parempi siis maata, antaa kaiken virrata, ajatella hetki hetkeä

jolloin pimennysverho laskeutuu, muuttua osaksi

olevaisuuden virtausta kohti toisenlaista

loppulauluksi, huminaksi

                          olemiseen, olemattomuuteen

joka virtaa       sängyllä, kun on vetänyt      pimennysverhon     ylös

kuunnella      loppulaulut      loppiaisen      laulun loput

Askeleeni kaappikellon lailla

raksaa, nastat iljanteessa

Alamäessä vesi syrjii soraa

laskee jäistä latu-uraa sujuvasti

Tien pintaa renkaat hivuttaa

musta pikisumu lasissa

Puoli kuuta kurkkii pilven välistä:

mitä …piip…ja tammikuu!

Uusi vuosi on pessimistin kultakaivos ja optimistin hopeavuori

Epäoleellinen yhtä vetovoimaista kuin ennenkin

Vuosi yhtä mysteeri lopussa kuin alussa

Hevot juoksevat, vaunut keikkuvat, joukkoistettujen tunteiden

peukalot nousevat ja laskevat, värivalojen

keinoviljelmät yötä päivää päällä

Uusi vuosi, numeroilla tehty keinotekoinen ajan rajaus

Sisälläsi kulkee toinen aika, ei noudata samaa kalenteria

Sinun oletetaan reagoivan tietyllä tavalla

Sen eteen on nähty paljon vaivaa

Tämä on yhteinen rahapeliautomaatti

(tai leikki, jos niin haluat)

Kieltäytyminen tuo huonoa karmaa

Sinulla on aavistus, joka vetää puoleensa

Niin hento, että katoaa vilkkujen välkkeisiin

Olet jo pari kertaa pysähtynyt päästäksesi siitä perille

Tiedustelijatontut ovat huomanneet

käyttäytymisesi muutoksen

Algoritmi viimeistelee raporttia Päämajaan:

risuja tiedossa

Jokaisen taakse jäävän etapin varteen

                 jää palamaan kynttilä Ilman sadesuojaa

Valon kokonaismäärä on suuri

                 etappia kohden vähän

                  Uudet syttyvät yhä huonommin

silmä tottuu yhä hämärämpään

                          meistä tulee olmeja

kalkittuihin hautoihin, joissa salaojitus

on tukossa

Pessimismini on epävakaata laatua

                sillä on moni-ilmansuuntainen häiriö

Olen huomannut se vakautuu, kun ottaa

                upotuskasteen uutisvirrassa

Niinä päivinä kun tapahtui, tietoisuutesi

etujoukot haalivat avaruuden hajavaloa keilaansa

                 tähdistä, pilviin heijastuvista nuotioista

                 lammasten ja lasten silmistä

sinulta kysyttiin haluaako nautia egosi

                 jääkentän murskena vai nestenä

onko toiveita mausteista?

Sopersit vain että minttu

Tummat juonteet kastuivat

Muodostuivat uomiksi, joissa vesi alkoi liikkua

Tunsitko haikeutta?, jääkiekkokaukalosi

veden vallassa Laidat joita vasten

taklasit selkään ja päähän, kaatuivat

Entä tuo joukko katsomossa, harhansa vahvistamia

                 sinun harhasi vahvistajia, jääegosi fanittajia?

Tuotit heille pettymyksen vetistelemällä kaukalon sulaksi

Jouduit vihan kohteeksi: olit ollut heidän puolestaan

                 se joka taklaa ja murskaa ja onnistuu

Solvaukset täyttivät kaukalon

                 olisit hukkunut, elleivät laidat olisi kaatuneet

Sairauskertomukseesi oli kirjoitettu:

sanoi poistuvansa valvetilaan, aikoi liittyä

                  lammaspaimeniin, tallikuoroon jälkilaulajaksi

Puhui taivaallisen hajavalon juhlasta Potee

                  todennäköisesti päätaklauksen

                                 jälkioireina harhaisuutta

Kuu on voimissaan, ei suostu

peittymään edessään purjehtiviin pillviin

Hapertaa ne läpinäkyviksi, laajentaa

kehänsä niihin, valon suurvalta

Sillä on siirtokunta maassa:

uuden lumen kentät

Epäluotettavia liittolaisia

Nykyään

(Nimim. “runolyytikko” kirjoittaa: Runossa voi nähdä viittauksia paitsi säähän ja kuunkiertoon, niin myös ajankohtaisiin poliittiseen tilanteeseen ja ilmastoteemaan:-).