Mitä se sitten onkaan
jota rakkaudeksi kutsutaan
silloin kun se tulee, livahtaa varjona
ylisukupolvinen haamu samalla ovenavauksella
(Sille on helppo nauraa päivisin,
mutta niiden välissä ovat yöt)
Rakkautta, mitä se sitten onkaan,
seuraa haamu, löytää altistetun maaperän,
imee sisällön siltä mitä rakkaudeksi kutsutaan,
asettuu taloksi sen kuoriin ja asioi sen passilla
(Kukin voi seuloa itseään,
mutta toisen varjo kätkee salaisuuksia)
Voiko olla isä
olemalla mies, mies olemalla isä
Miten voi elää olemista ja tekemistä
suhteessa, joka on veden ja maan
suhde rantaviivaan, josta on helppo
käydä kalassa ja metsällä
Vesillä ja metsässä
Ennen isät tekivät, kaikki oli kesken,
isät yhtä kesken, tuliko valmista maailmasta?
Keskenolemisen ja valmiintekemisen
kilpajuoksua, tietäisi vain mihin
Voiko olla kuin metsän puu:
oleminen sorminkosketeltavaa kuin kaarna,
tekeminen vuodenajan mukaista
Halaaminen sallittu
Hän sanoo olevansa kala verkossa,
ei halua pyristellä
Kysy tietääkö kenen,
onko silmäkoko miellyttävä,
että aikooko olla rauhassa,
kun airon kolke kuuluu,
tietääkö onko verkonkokijalla
armeliaan nuijan sertifikaatio,
joutuuko haukkomaan henkensä,
haluaako pataan vai savustusuuniin
Että muistaako keväisiä
volttejaan vedenpintaan
Ai että ei halua
Sano sille jos kuitenkin,
sukeltaisin napsimaan
lankoja kynsisaksilla,
niillä Fiskarsin
oranssipäillä
Järjen valo ja tunteen palo ihmistä viettelevät,
myös ristiriita ja sopusointu
Vastakohtia ei tarvitse täydentää
Yksi nostaa puuhun, toinen kaataa tuleen,
joku autiolle vuorelle, joku muurahaiseksi,
metsän mustaan aukkoon vastavalolampuksi
Valopäässä on paljon fotoneja
Kyllähän minäkin pajupillipiiparina
tai hautaholvinhoitajana, hiljaisten maassa
on paljon asuinsijoja, petaamattomia vuoteita
Hiekkakäytäviä voi haravoida nyt talvisin,
kynttilöiden valot ovat synkemmässä
Minuuden naamio kasvoilla voi tallata valmista polkua
Olla näkemätön silminnäkijä, kun tulvavedet tekevät siitä puron
Mustan ja hopean väräjävä raja,
siivekkäiden autioksi jättämä vesi
Rannan riisutut puut
kääntävät silmänsä sisäänpäin,
eivät halua katsoa kuvaansa
Hopeiset eväkkäät syvyyksissä,
hiljaiselossaan? Ei!
Siellä remuisat on kemut,
siellä häitä vietetään
Ei meillä ole oikeutta täällä
ulvoa kuten sudella
Lähimmäksi välitöntä pääset yksin ääneti
Sanoitta,
kun niiden kaltereista jäljellä vain varjo
sinun ja metsän välissä
Sanat kuin kaarnat kelon juurella,
koinsyömä takki, ripustimesta tipahtanut
Siihen unohtuneet
Suorat linjat ovat Pohjanmaata varten,
siellä suora ei voi taipua horisonttiin,
ihminen kävelee ilmaan ja laiva ui pilviin
Siellä oppikirjassa ei lue että avaruus kaareutuu,
että suora palaa lähtökohtaansa
Sellaista siellä on turha mennä väittämään,
sillä suora on suora ja ympyrä on ympyrä
ja muu on ympäripyöreätä höpinää
Johtuuko siitä mitä tulet tekemään,
että se mitä ei vielä ole, huojuu
Tai siitä mitä olet ollut aikoja sitten
Ilman huojuntaa entinen jatkuu,
sitä ei voi taivuttaa, se ei voi sopeutua
Onko kivi kivi, ehkä hiekkaa, pala kalliota
kysyykö mineraaleista, heittäjästään?
Ihmetteleekö sana kirjaimiaan, lause sanojaan,
puhujaansa, kirjoittajaa?
Aineen ja hengen yhteenliittymä,
atomien ja alkeishiukkasten kiertolaistuote,
joka tietää hajoavansa, kun tuuli käy,
on häivähdys salaisuutta
Tuijotat tunnin kellon viisareita
Miten hitaasti tunti alkaa,
viimeiset minuutit nopeita
Miten sanoilla voi vangita
ilmiöitä, joista ei ole sanoja
Ensin on epäsuoria vaikutelmia
Sitten sana ja kohde ovat pelottavan yhtä,
vaikutelma häviää
täsmällisyyden vaatimukseen,
täsmällisyyden harhaan,
lakikirjaan, lakiasiaintoimistoon,
selittelijöiden ja tulkitsijoiden
miekkailunäytöksiin
Kaksi on rajaa,
joiden ylitystä et voi valita,
siinä välissä monta valinnaista
Kenelle sinä, kuka sinulle, on merenpohja,
Alpit, piikkilanka ja rikottu lasi muurinharjalla
Mistä on tehty raja sisälläsi, jonka yli vain sinä voit päästä?
Musta karvamato tien laidassa aloitti päättäväisesti ylityksen. Huusin sille että mitä
järkee on mennä toiselle puolelle, samanlaista pöheikköä siellä on, turhaa
riskin ottamista koko touhu, näinä lajikadon aikoina pitäisi ajatella lajiaan,
vaikka itsestään ei välittäisikään.
Ei vilkaissutkaan, paineli mittaavin askelin kohtisuoraan yli. Polkaisin pyörän liikkeelle,
se huusi jälkeeni jotain järjestä ja suohon suksimisesta. Mistä tiesikään matkani syyn,
mutta kulkuvälineiden tuntemuksessa oli pahoja puutteita.
Elämä on helppo juttu
opettaa kenelle tahansa:
tuosta viivasuoraan tuonne
ja kulman takaa jyrkästi oikealle
(jos oomerkki miellyttää)
tai vasemmalle (jos veemerkki)
Vastaantulevien kanssa
heitetään femmavitoset,
illalla mennään nukkumaan
ja aamulla herätään,
sillä tavalla päivät muuttuvat
vuosiksi, vuosikymmeniksi
eikä ahdistuksen hiki
haise ilon puserossa
Ja mitäpä siitä enempää,
kun kaikki, kaikki
Kuten että olenko ollut
onnellinen siitä, että olen ollut
Koska olen ollut, en voi tietää
millaista olisi ollut,
jos en olisi ollut
Ja jos en olisi ollut, en voisi tietää
millaista olisi ollut olla olemassa
Sanon siis olen
En vain tiedä onko se vastaus
vai aikamuoto ennen seuraavaa
Syksy on palo-ovi
estämässä lumen sulamista
Kun syksy on nuori,
ovat heinä ja lehdet jo vanhoja,
täynnä herkästi syttyvää ruutia,
niiden heleys viittaa toisaalle
Syksy on suorapuheinen vihjeissään,
vanha joka vaikenee,
hiipuu menneisiin,
tuleviin valmiina
Kun syyskuu on mennyt,
turha väittää ettei ole syksy
Rakastajaksesi en ala,
kuutamoksesi voisin
Pilviharson läpi kumottavaksi
Tienpinnan painanteissa
yliajettujen heijastusten, metsän, taivaan
kerroksia vedessä,
rantamännyn omakuvien kun
tuuli ja aallot suistavat sitä vinoon
taivaiden ja vesien välissä
kurkien lentoreittien kerrostumat
vuodenaikojen suossa
seulon sieluni vuosikertoja,
sen kellastuvaa maata
Punatulkut
ovat palanneet
pihapiirin pihlajiin,
mukana puoliväristä nuorisoa,
minä niiden kesämaille yksin
Molemmille marjat vähissä ja pieniä
Tuulen vireessä järven ruo’ikko
sekoittuu vedessä sinivihreäksi,
muodostuu yhteinen väripinta,
sen yli sumu ajelehtii kankaalle,
männikkö ahmaisee sen sisuksiinsa
Suon varvikkojuonteet, tummanvihreät,
sormitusten kauhtuneiden heinäkaistojen kanssa,
rahkasammaleen pehmeät reviirit kolmantena
pitävät värinsä ajasta toiseen
raskaiden askellusten alla,
kevytkenkäistä on kulku
loppukesän nuutuneilla niityillä
Taivaanrannalla tunturien tummat profiilit
odottavat pakkasten puremia, syyskauden avajaisia
Tätä katselen näköalatasanteelta yli Muddusjärven,
Tuorisjängän, kohti Muotkan erämaatuntureita
Miltä tämä näytti sata vuotta sitten, viisikymmentä
lasten silmin, mitä sanoja, kenen sanoja
saivat tästä sanoa Ajatuksia, tunteita?
Muuttuiko poltinmerkki talismaaniksi,
virkistyivätkö kuihtuvan puun juuret, hiirenkorvat oksiin?
Kaukaa kuuluu kuin lasten naurua
Gaktin värit ovat palanneet
Mitä muuta enää voi
kun on miettinyt päähänsä reiän
eikä silti näe
Mitä muuta voi kuin kävellä
metsään kuuntelemaan sitä
mikä ei kuulu mihinkään muualle,
katsomaan näkymätöntä,
muurahaisia
Ovat alkaneet hidastella,
tukkia pesänsä ilmastointireikiä
Ehkä minunkin pitäisi
