Käännyn kannoillani
(vaikeasti kuin kanto kääntyisi juurillaan):
taakse jääneen voi kuvitella paremmin esiin
horisontin takaa
Mitä kaikkea on jäänyt, on voinut jäädä sen taakse
(sen hämärä yhteys tähän missä nyt olen?)
Miten vielä näkyvä oli erilaista kun se oli edessä
Miltä tuntuu se mikä on tässä nyt
Miltä näyttää edessä oleva
Kuvitella millä tavalla erilaiselta edessä oleva
näyttää aikojen päästä kun on jäänyt taakse
Mitä kuvittelee näkevänsä sen takana
minne ei vielä näy mitään
Kissan emäntä talloo
polun, niin syvän ettei häntääkään näy
kissan emännälle poljen lumikengin leveämmän
Hän katoaa lumitäyteisten puiden lomaan kuin metsän peittoon
Hiihdän rataa ympäri, kierrosluku hukassa, päässäni kiertää
koko maailma, kierrän maailmaani kokoon Koululaisten lumienkeleitä
radan ympärillä: suojelevatko ne tämän lumen valtakunnan?
Lumi on maata ja taivasta, ihminen myös
varjoineen, risut pistävät hangesta
kumarrellaan maan mahtavat, matoset nyrkkejään puristaen
Sydämelliset, avoimet lahdet
Jääkannen päällä lunta, lumen alla vesikerros
Pakkanen kiristyy, järvi vonkuu, vonkaa: ala hiihtäjäpatsaaksi
tähän kaislikon keskelle Tunnistan ansan:
jää pettää lupauksensa, jättää minut pulaan sulaessaan
Veden olomuodot ovat veijareita vailla syyllisyyttä muutoksistaan
Talvi taittuu kinos kinokselta Toisenlainen elämä minulle ei
olisi mahdollinen Onko kysymys sukupolvesta?
Ajattelen ajatuksiani
Sukset jatkavat liikettään läpi kaislikon
Jos minulla olisi ylpeyttä
joka ei olisi nöyryyden puutetta
nöyryyttä, joka ei olisi rohkeuden puutetta
kelpaisin konsultiksi koko ihmiskunnalle
Säkityttäisin kaikki ihmisten ominaisuudet
pelon vihan epätoivon julmuuden myötätunnon viisauden auttamisen, mitä vain
tasapuolisesti
lapioisin säkit kuumaan uuniin, sen poistoputkesta
valuisi tulenkestävää laatua
jonka jauhaisin
pilviin satamaan hiljaa
maanpiirin yli
Moraali on ruma sana, syyllistää pelkkänä sanana
kuin lehmää lautasella, harjanvarsi uiguurinaisessa
Runon pitää olla käsittämätön tai nokkela
viitata antiikin mytologiaan, osoittaa kuuklaussivistystä
Moraalin katovuosina jauhetaan pettua moralismin petäjästä
Moraali on runossa ruma sana niin kuin se sanotaan
Katsotaan ohi tai taakse, vaietaan yhdessä siitä mikä on
niin ehdottomasti on, vailla runon monitulkintaisuutta
väistämätön syyllisyys:
syyllistyä syyllistämiseen, potea syyllisyyttä että on
Olet paikalla
siten että olet poissa
yhteys on
hiljaisuutta vailla kiusallisuuksia
Kuka kestäisi enempää
ilman tietä perhonen, hiutale
Ilman ääntä
Täit ja väiveet, haaveet toiveet
kaikki karisee
syksyn lehdet, talven lumet, joulupuun neulaset
Myrsky kääntää nuolet, maalitaulut kaatuvat
maailman kokoiset
kaikki tärisee
Ja sinä tuskin itsesi kokoinen, ihmisoletettu muurahainen
ajan helppoa saalista Katkerasta kaalista
sietämätön keveys, kaikkivoipa leveys
ulos pursuaa
täit ja väiveet
Kaiken nähdyn jälkeen en olisi enää
se idealistinen nuorimies
joka jättää armaansa osallistuakseen kaiken maailman kahinoihin
en hakkaisi päälle, en päähän Kustaa Adolfin hakkapeliitoissa
Kristianin karoliinisen kuolonmarssin sijaan osallistuisin
pyhiinvaellukselle Santiago de Compostelassa
Välttäisin helposti kiusauksen eliittijoukon jäsenyydestä
Turkin sodassa, Suomen kaartissa
Vapaus-, kansalais- ja sisällissodan laistaisin riittävän
suurella lukemalla pohjoista leveyttä
Talvisodan sotisin kuin mies: taistelisin sankarihautaan Summassa
ja armaani kävisi sen äärellä kaksi kertaa vuodessa, mutta minä
pitäisin itseni kanssa neuvonpitoa: Ruotsiin vai Amerikkaan
Amerikasta palaisin v. 2016 ja muuttaisin Inariin
Hukkuisin syksyllä siikaverkkoja kokiessa:
sydän sanoisi, että se on nyt tässä
Ja minä, että mikäpä siinä sitten
Kumpikin hävisi
omaan kuplaansa
hävisi kun yhteinen vene keikahti nurin
Kumpikin hävisi kun luuli olevansa
samassa kuplassa, samassa veneessä
kun olisi pitänyt änkyttää ja punastella
painoivat menemään tuntoa vailla
Hävisi kun puuttui itseys
jolla kohdata toiseus
Soisit suon soistua
ja suodattaa
kuivion kuivua
ja pölytä
puun puutua luun luutua
Soisit suun suostua
ja suosion ruostua
kun vuosilla lustot
ja nivelten rustot
rutinaa tutinaa patinaa latinaa
Soisit kutinaa: kananmuna kainalokuopassa
tavaratalosta ulos!
Luminen kuusikko
oksien tyyni rytmitys
pelkkänä näkymänä
tien varrella
pyyhkäisee mielestä
kohujen vaahdon
Jokainen unelle antautuminen
hyvästijättö tulevalle eikä ole käynyt
vielä ilmi mitä meistä tuli
Vähäiset rivit uutisten kaatopaikalla
keinotekoisesti pätkityistä ajanjaksoista
kitkerää puuroa, kyyneleet silmänä, voi silmää!
mitä kaikkea se ehtii nähdä
korvaa, jota mikään ei korvaa
jos se tipahtaa kesken kuuntelun
tuntoa, joka ei tunnista koskettajaa
Miksi hoippua etiäisten ja jälkiäisten varassa
kun aika vaihtaa ajoneuvoa lennossa
lastenvaunuista rollaattoriin
Mennyt on olevaa, unen ja valveen hybridi
jossa palat etsivät paikkaansa
jääköön tulevat vain tulemaan!
Ja niin joutuu
taas mustapääkerttu häkkiin
vetämään raskasta virttä, sokaistuin silmin
maantuoksuista lumikinosten ja paukkupakkasten
punaposkista laulua vanhasta muistista, vanhojen muistoista
kun ei näe ulos
missä joulun sissit
pistävät ranttaliksi: tiptap tiptap tipetipe
tiptap, viisveisaten hiljaisista joulun kelloista
vilkkaasti ja meluisasti, pysähtymättä ohikiitävään:
lalalallaa, katsos noin ne karkeloi, leikittekö kanssamme
Ajatukset alkeishiukkasia, syöksyvät
läpi unien, valveiden, ovien, muurien
läpiä kaikkeuteen
eivät tee pesiä, pysähdy munimaan hautomoihin
Jää punajuova, kirjaton karjaton voiman kaipuu
Sanat jääpeitteestä irronneita
lauttoja hyhmäpadoiksi virtaan
särkevät siltoja
ahtautuvat näppäimistön kautta tulostimiin
Sulavat kulkunsa varrella lohtulauluiksi uniin
Olla niin omassa olossaan
ilman silmiä ympärillä
ilman että mieleen nousee: mitä näkisivät jos
miltä näyttäisi jos
niin kuin puu paikallaan
johon on ikänsä juurtunut
kivi joka on lopettanut pyörimisen
asettunut aikoja sitten sammaloitumaan
Olla käsi joka pujottaa lankaa neulan silmään
langan ja neulan pitelijä, joka tietää:
ei pääse itse siitä läpi
ei pääse olemisestaan mihinkään muuhun
kuin että on
omassa olossaan
Miten voi pudota kuoppaan jota ei ole olemassa
Sanoit: et pääse sen tyhjästä muuten
kuin luomalla sen täyteen
Mietin hänen sanojaan: olet lähellä, opi tuntemaan
ettet jää tuntemattoman vangiksi
etkä tunne mitään
En tiennyt olevani
lakipisteessä
loppusyksyn värit ympärilläni, pimeys päällä
ei haitannut, valo repi silmää päästäni
jotakin terävää iski palleaan
Olkapääni kaartuivat äkisti alas
Silloin muistin ne sanat: olet lähellä
Ennen vanhaan, kun jollakin
uhkasi mennä överiksi
saatettiin sanoa, että lopeta
vielä kun olet tolkussasi
(mikä nyt sitten överiä ja tolkkua kenenkin mielestä
mutta joka tapauksessa)
Tolkku on kuin valo: ei voi kantaa säkillä sisälle
pimeisiin vintteihin
voi olla hukassa tai henkitoreissaan
mutta ei kai sitä nyt varastaakaan voi
tai mikä noista algoritmeista tietää!
Algoritmi, elämisen rytmi
viidakkorumpu, yö ja sen kumpu
Tapahtumia ympäri maailmaa, kuvia
sanoja, jossakin tehtyjä ajatuksia päätä täyttämään
vatsanahka kireänä noutopöydältä noukittua
Näin
ylitsesi voidaan kävellä Kävelläänkin
(Ja lävitsesi lennetään, olet suorastaan seulana
kaikista hiukkasista ja aalloista)
Ehkä et puhuisi noin Läpiä päähäsi
ellet olisi tuosta kaikesta niin tukossa
On ihme, että yleensä olet
Mitä muuta ihmettä enää odotat!
Näin
korkealta
ei näe
onko päällysteen reunassa
nurmikkoa vai jotain
vihreätä materiaalia
Luonto on säätila ikkunan takana:
harmaata ja sataa
tai pölysumua
punertavassa valossa
Myrskyn jälkeen ilma kirkastuu hetkeksi
näkyisi kauas, jos rakennukset eivät estäisi
niiden takana on meri
ja toisella puolella kaukana metsää
Alimmassa kerroksessa
on myymälä Jääkaapin näyttö kertoo, että tänään
ei ole tarvetta käydä …metsällä
(mistähän tuo sana tuli, met-säl-lä)
3 D-lasit tietokoneen vieressä
valmiina selviytymiskauhupeliin
(En aina tiedä olenko Telluksella vai jollakin muulla planeetalla)
Ei minusta ollut puuksi, olen varjosi, kierrän
sinua vuorokauden ja vuodenajan mukana
tarjoan itseäni helteen uuvuttamalle, olet lieka
minä liekassa, pelkäsin olla puu
jonka myrsky voi kaataa, sinä elät
solunesteiden virtauksesta, silmujen
ja lehtien kiertokulussa Pakkanen ja paahde
taistelevat sinusta
Elämänpiiriisi laajentuu lintujen kautta merien taakse
silmäni ja korvani tavoittavat heikosti
kuiskutteluja oksilta:
tahmeita verkkoja, joihin monet jäivät
yläilman suihkuvitauksia, jotka kuljettivat huimalla vauhdilla
Kun pilvet ja yö pimentävät valon, haihdun uniin
olen virkein aamun ja illan valossa
ulotun kauaksi juureltasi
mutta kukaan ei tarvitse silloin suojaani
Keskipäivän aikaan ihmisiä ja eläimiä hakeutuu luokseni
Kun sinä kaadut, toivon että valo
on silloin kaatumissuunnasta:
pääsen lähemmäksi sinua kuin milloinkaan
