Putoilee lunta
hiljaa, harvakseltaan,
hiutaleet erottuvat toisistaan
Voit seurata yhden matkaa
korkealta lähelle maan pintaa
Ennen äänetöntä tömähdystä
se katoaa kuin häiveliitäjä
silmiesi tutkasta
Älä tavoittele sitä suuhusi,
sen paikka on hangessa,
sitä odotetaan
Tervetulojuhlin
Ennen kuin tiesit olitko graniitti vai gneissi
sinut nimettiin kiveksi, jouduit kantamaan
kallion suuruuden ja hiekan pelon
Et tiennyt olitko mänty vai kuusi,
sinut nimettiin metsän puuksi
Sait kylkeesi leiman ja tykkylumen pelon
Juhdaksi sinut valittiin ennen kuin
tiesit olevasi aasi tai hevonen, sinut oli suitsittu
porkkanan ja piiskan väliin
Vielä kun olisi pitänyt leikkiä kurahaalareissa,
sinä edustit jotakin, joka vaati frakin
Siitä vapauduit vasta lepositeissä
Sanoi menevänsä pohjoisemmaksi kuin pohjoisnapa
Niin voi sanoa, mikä on totuus totuudesta?
Montako aikaa sitten oli totuuden aika,
kuinka paljon on aikaa totuuden jälkeen?
Kerran valehtelija puhui totta
Luuli valehtelevansa, vain lapsi uskoi häntä
Jossakin löydettiin totuus, jossakin havaittiin valhe
Järjestettiin uskottavuuskilpailu, kumpi voitti?
Totuus on kuten ilmasto, muutoksille altis
sinä olet totta kuten puun karhea kuori poskelle,
jään ja veden hioma kallio sormenpäille
Ulkona pimeää kuin pirunpersiissä
En ole tosin käynyt, kunhan luulen
Tietäminen on akateemista saivartelua,
luuleminen se porskuttaa käsipohjaa
vaikka valtameren yli
Bussissa torkutaan, kenenkään mieleen
ei tule mennä häiritsemään kuskia,
kääntämään rattia päin rekkaa
Minä mitään törmäytyksiä halua,
maailman kadut täynnä pirstaleita,
ajatuskiihdyttämöistä sinkautettuja
Melankolinen tömäkkä kuljettaja
sopii bussin tunnelmaan, ja siniset valot,
heijastuvat kahden puolen tietä pakkaseen
Sen mustassa aukossa terävien päiden
numerosyöpä muuttaa maisemaa
pörssikurssilukemiksi
Ei ole helppo pysyä kirjoitusrivillä
sinisen valon varassa, painoin jo
vahingossa stoppia, eikä minua poistettu
Kemissä piippujen savut repostelevat
auringonnousua enteilevää helmiäistaivasta,
aasialaiset heräilevät kaivelemaan kameroitaan
Ehkä kaikille riittää eksoplaneettoja,
joilla kierrellä pikkuaurinkoja
Ehkä joskus vain suljen silmäni,
alan katsella pimeiden hiukkasten tanssia
silmäluomien ja verkkokalvojen välissä
Heijastit mieleni valkokankaalle
kesänhehkuista aurinkoa,
kylmänkaunista talvikuutamoa,
ylpeilyn ja surkeilun valtamerellistä
vuorovesi-ilmiötä,
heijastit metsäyhtiön tulostaseen
ja luontotyyppien uhanalaisuuden,
kaikesta mistä vain keksin kysyä, sinä näytit
Olit spektaattelien kuningatar,
pysyttelit piilossa peilin takana,
enkä tullut tietämään
mahdollisia salaisuuksiasi,
mielikuvituksellisia tietolähteitäsi,
et antanut takeita nykyisen hyvyydestä
tai tulevan paremmuudesta
Maailman kämmenviivoista povasit:
kehitys ei ehdi oletukseensa,
tavoite päädy päämääräänsä
Ne ottavat kesken kaiken suuntia,
jotka kulkevat itsensä läpi, läpiä itseensä
muodostavat romahtavia kerrostumia,
tiivistyvät tulevien aikojen paineesta
eikä historia ehdi kirjoihin, joissa
sukupolvensa tähdet laskevat kukkia raunioille
Viime yönä vein aivoni vuosihuoltoon
Ne olivat legomuovia, osia tippui maahan,
kohta selviää löysinkö kaikki nippelit
Menin odotellessa kävelylle metsään
Vastaan tuli elämysretkeileviä turisteja,
ne haistelivat kuusenhavuja, näyttivät kiinalaisilta
Kosketin kädellä päälakeani, mietin
huomaavatko mitään
Ilma sakeana keuhkojen ja ajoneuvojen päästöjä,
hunajainen musiikki tahmaa tärykalvoja, käsiäkin
joihin on takertunut kummia kapistuksia
jossakin välissä sisään ja takaisin kadulle kulkiessa
tasaisesti jatkuvaan epärytmiseen rummutukseen
Nopea hissi nostaa tornitalon kalleimpaan kaksioon,
sieltä näkee kauas suuntaan,
josta kerran tulin,
sieltä missä seinähirsi
lahoaa hitaasti ja katonharja on notkollaan
kuin vanhan lehmän selkä,
pokassa jäljellä pala lasia, joka muistuttaa
kimmeltävää kyyneltä,
kun valonkajo tavoittaa sen
sieltä missä hippiäinen
höyhenpallona kyyhöttää kuusen suojissa,
ei säikähdä kun hiljaisuus rikkoutuu,
puun solukon antaessa äkisti periksi
jäätyvän nesteen laajentumiselle
Ei, ei se hippiäinen enää, sen kuuset
ovat näissä seinissä viimeistä kannontynkää myöten
Täältä korkealta näkee kauas
Täällä kaikki on siistiä ja lähellä
Täällä kaikki ovat kaukana
Sitä minkä kanssa kulkisit suuntaan,
joka tekisi sinusta enemmän sinua,
sitä sinä myyt halvalla,
ettet erottuisi silloin kun kaikki
lasketaan yhteen ja jaetaan
osallistujien lukumäärällä
Mallin mukaan otat annettuna paljon,
et kuule mitä mielesi mielii,
kuulet sen mitä kuuluu mieliä
Jos äkkiä tulisi hiljaista,
tulisiko ahdistuksen kuilu
Tämä on ensimmäinen mietiskely
Vuorenrinnettä valuvat
ahdistuseroosion massat
esteettä mielen mustaan nieluun:
kukkahattukyynikkopölvästit
materian tuhlarit hengen kääpiöt
turhuuteen turvaajat kulttuurikeikarit
Katson peiliin, olenko saanut
sen mitä ansaitsen, ei perkele!
Olen vain oman elämäni sankariluuseri,
diktaattori vailla vertaa, tyhjäkäyntipumppu,
sydän vailla verta
Ei minusta ole hiilinielun täytteeksi,
liian kevytkenkäinen
Korvaan puuttuvan tuolinjalan
maailmankirjallisuudella
En saa unta, luen kunnes elimistö pitkästyy
Minun tuntemattomuuteni kumoaa
sinun tunnettavuuden,
olemme ajassa näkymättömät, liikumme
missä vain milloin vain,
unen ja valveen,
alahyllyn ja ylähyllyn välillä
Panssarinyrkin takalieska
Hanneksen haavoille poltti ja vei
Kukaan saksaa osannut edes ohjeiden verran,
telaketjujen edessä kiire niin kova
Mihin katosit Paavo, tykistökeskityksessä?
Täysosuman saitko osaksesi
vai idän likajunan?
Ei luun ei tiedon sirua koskaan,
mutta äitisi uskoi ja toivoi:
et kuollut kuolleeksi julistukseen
Ette korsusta ulos ehtineet,
kun itä liikahti länteen
Kevyt mies olit Eino, kun leiriltä palasit
Tarkka oli Migin kookoomies,
luotisuihku korvalehtesi lävisti, isä,
juhannusaaton kunniaksi kai
Siinä veljessarjan sotaa
kesäkuussa nelkytneljä,
puolesta kansan ja puolesta maan
(Kuva veljessarjasta Kolkunjoessa elokuussa 1939. Vas. isäni Vilho, keskellä Hannes. Oik. poikien isä Toivo, vieressään Eino. Paavo ei ole kuvassa)
Sinä olet sinä eikä se koristu
kultakehyksillä
Ei tarvitse
Voitko käsittää, tuossa on käsi,
kädessä vaskooli, ajan norot
sitä huuhtovat, sinä vatkaat
Tulitko tänne rikastumaan?
Jos hippuja löytyy, ota ilolla
hyppysiin, päästä menemään
Niiden aika on pitempi kuin sinun
Varjo paljastaa:
jotakin on, on muutakin,
pimeys, valo
Valo näyttää sauman,
tunnustaa erillisyyden,
toiseuden kosketuksen rajalla
Pimeys ei tunnista, ei tunnusta
Vääntää toistensa ulottumattomiin
kaiken mikä ei yhtä ja samaa
Olen enemmän kuin yksilö
tai kaksilo, olen monilo,
monen roolin ihminen,
olen seurallinen erakko:
puhun paljon itsekseni,
seuran tuppisuu
Hyvä kuuntelija siis
Olen mehtäsykologi
ja ambulanssifilosofi,
kaupungissa maalaistollo,
maalla kirjanoppinut
Olen rauhansovittelija,
sijoitan myös aseisiin,
hyödyn hyviin tarkoituksiin
Lentomatkailen ja meditoin,
olen hyvä kuluttaja,
talousrattaan pyörittäjä
On ilo olla monilo,
enemmän kuin yksilö,
seurallinen erakko,
vaitelias seuralainen,
mehtäsykologi-maalaistollo,
ambulanssifilosofi,
kirjanoppinut
Jalanjälkeni kai suuri,
minkä jaloillensa voi
Dinosauruksellakin
sama vika aikoinaan
Ei enää mikään ongelma
Mitä se sitten onkaan
jota rakkaudeksi kutsutaan
silloin kun se tulee, livahtaa varjona
ylisukupolvinen haamu samalla ovenavauksella
(Sille on helppo nauraa päivisin,
mutta niiden välissä ovat yöt)
Rakkautta, mitä se sitten onkaan,
seuraa haamu, löytää altistetun maaperän,
imee sisällön siltä mitä rakkaudeksi kutsutaan,
asettuu taloksi sen kuoriin ja asioi sen passilla
(Kukin voi seuloa itseään,
mutta toisen varjo kätkee salaisuuksia)
Voiko olla isä
olemalla mies, mies olemalla isä
Miten voi elää olemista ja tekemistä
suhteessa, joka on veden ja maan
suhde rantaviivaan, josta on helppo
käydä kalassa ja metsällä
Vesillä ja metsässä
Ennen isät tekivät, kaikki oli kesken,
isät yhtä kesken, tuliko valmista maailmasta?
Keskenolemisen ja valmiintekemisen
kilpajuoksua, tietäisi vain mihin
Voiko olla kuin metsän puu:
oleminen sorminkosketeltavaa kuin kaarna,
tekeminen vuodenajan mukaista
Halaaminen sallittu
Hän sanoo olevansa kala verkossa,
ei halua pyristellä
Kysy tietääkö kenen,
onko silmäkoko miellyttävä,
että aikooko olla rauhassa,
kun airon kolke kuuluu,
tietääkö onko verkonkokijalla
armeliaan nuijan sertifikaatio,
joutuuko haukkomaan henkensä,
haluaako pataan vai savustusuuniin
Että muistaako keväisiä
volttejaan vedenpintaan
Ai että ei halua
Sano sille jos kuitenkin,
sukeltaisin napsimaan
lankoja kynsisaksilla,
niillä Fiskarsin
oranssipäillä
Jussi Ojuvan (mm. http://www.vaylanpyorre.com/mainiota-runonlaulantaa-
takarajan-karajanilta-sodankylasta/) tekemä sävellys, sovitus ja laulu runooni
Järjen valo ja tunteen palo ihmistä viettelevät,
myös ristiriita ja sopusointu
Vastakohtia ei tarvitse täydentää
Yksi nostaa puuhun, toinen kaataa tuleen,
joku autiolle vuorelle, joku muurahaiseksi,
metsän mustaan aukkoon vastavalolampuksi
Valopäässä on paljon fotoneja
Kyllähän minäkin pajupillipiiparina
tai hautaholvinhoitajana, hiljaisten maassa
on paljon asuinsijoja, petaamattomia vuoteita
Hiekkakäytäviä voi haravoida nyt talvisin,
kynttilöiden valot ovat synkemmässä
Minuuden naamio kasvoilla voi tallata valmista polkua
Olla näkemätön silminnäkijä, kun tulvavedet tekevät siitä puron
Mustan ja hopean väräjävä raja,
siivekkäiden autioksi jättämä vesi
Rannan riisutut puut
kääntävät silmänsä sisäänpäin,
eivät halua katsoa kuvaansa
Hopeiset eväkkäät syvyyksissä,
hiljaiselossaan? Ei!
Siellä remuisat on kemut,
siellä häitä vietetään
Ei meillä ole oikeutta täällä
ulvoa kuten sudella
Lähimmäksi välitöntä pääset yksin ääneti
Sanoitta,
kun niiden kaltereista jäljellä vain varjo
sinun ja metsän välissä
Sanat kuin kaarnat kelon juurella,
koinsyömä takki, ripustimesta tipahtanut
Siihen unohtuneet
