Heijastit mieleni valkokankaalle

kesänhehkuista aurinkoa,

kylmänkaunista talvikuutamoa,

ylpeilyn ja surkeilun valtamerellistä

vuorovesi-ilmiötä,

heijastit metsäyhtiön tulostaseen

ja luontotyyppien uhanalaisuuden,

kaikesta mistä vain keksin kysyä, sinä näytit

Olit spektaattelien kuningatar,

pysyttelit piilossa peilin takana,

enkä tullut tietämään

mahdollisia salaisuuksiasi,

mielikuvituksellisia tietolähteitäsi,

et antanut takeita nykyisen hyvyydestä

tai tulevan paremmuudesta

Maailman kämmenviivoista povasit:

kehitys ei ehdi oletukseensa,

tavoite päädy päämääräänsä

Ne ottavat kesken kaiken suuntia,

jotka kulkevat itsensä läpi, läpiä itseensä

muodostavat romahtavia kerrostumia,

tiivistyvät tulevien aikojen paineesta

eikä historia ehdi kirjoihin, joissa

sukupolvensa tähdet laskevat kukkia raunioille

Viime yönä vein aivoni vuosihuoltoon

Ne olivat legomuovia, osia tippui maahan,

kohta selviää löysinkö kaikki nippelit

Menin odotellessa kävelylle metsään

Vastaan tuli elämysretkeileviä turisteja,

ne haistelivat kuusenhavuja, näyttivät kiinalaisilta

Kosketin kädellä päälakeani, mietin

huomaavatko mitään

Ilma sakeana keuhkojen ja ajoneuvojen päästöjä,

hunajainen musiikki tahmaa tärykalvoja, käsiäkin

joihin on takertunut kummia kapistuksia

jossakin välissä sisään ja takaisin kadulle kulkiessa

tasaisesti jatkuvaan epärytmiseen rummutukseen

Nopea hissi nostaa tornitalon kalleimpaan kaksioon,

sieltä näkee kauas suuntaan,

josta kerran tulin,

sieltä missä seinähirsi

lahoaa hitaasti ja katonharja on notkollaan

kuin vanhan lehmän selkä,

pokassa jäljellä pala lasia, joka muistuttaa

kimmeltävää kyyneltä,

kun valonkajo tavoittaa sen

sieltä missä hippiäinen

höyhenpallona kyyhöttää kuusen suojissa,

ei säikähdä kun hiljaisuus rikkoutuu,

puun solukon antaessa äkisti periksi

jäätyvän nesteen laajentumiselle

Ei, ei se hippiäinen enää, sen kuuset

ovat näissä seinissä viimeistä kannontynkää myöten

Täältä korkealta näkee kauas

Täällä kaikki on siistiä ja lähellä

Täällä    kaikki      ovat    kaukana

Sitä minkä kanssa kulkisit suuntaan,

joka tekisi sinusta enemmän sinua,

sitä sinä myyt halvalla,

ettet erottuisi silloin kun kaikki

lasketaan yhteen ja jaetaan

osallistujien lukumäärällä

Mallin mukaan otat annettuna paljon,

et kuule mitä mielesi mielii,

kuulet sen mitä kuuluu mieliä

Jos äkkiä tulisi hiljaista,

tulisiko ahdistuksen kuilu

Tämä on ensimmäinen mietiskely

Vuorenrinnettä valuvat

ahdistuseroosion massat

esteettä mielen mustaan nieluun:

kukkahattukyynikkopölvästit

materian tuhlarit hengen kääpiöt

turhuuteen turvaajat kulttuurikeikarit

Katson peiliin, olenko saanut

sen mitä ansaitsen, ei perkele!

Olen vain oman elämäni sankariluuseri,

diktaattori vailla vertaa, tyhjäkäyntipumppu,

sydän vailla verta

Ei minusta ole hiilinielun täytteeksi,

liian kevytkenkäinen

Korvaan puuttuvan tuolinjalan

maailmankirjallisuudella

En saa unta, luen kunnes elimistö pitkästyy

Minun tuntemattomuuteni kumoaa

sinun tunnettavuuden,

olemme ajassa näkymättömät, liikumme

missä vain milloin vain,

unen ja valveen,

alahyllyn ja ylähyllyn välillä

Panssarinyrkin takalieska

Hanneksen haavoille poltti ja vei

Kukaan saksaa osannut edes ohjeiden verran,

telaketjujen edessä kiire niin kova

Mihin katosit Paavo, tykistökeskityksessä?

Täysosuman saitko osaksesi

vai idän likajunan?

Ei luun ei tiedon sirua koskaan,

mutta äitisi uskoi ja toivoi:

et kuollut kuolleeksi julistukseen

Ette korsusta ulos ehtineet,

kun itä liikahti länteen

Kevyt mies olit Eino, kun leiriltä palasit

Tarkka oli Migin kookoomies,

luotisuihku korvalehtesi lävisti, isä,

juhannusaaton kunniaksi kai

Siinä veljessarjan sotaa

kesäkuussa nelkytneljä,

puolesta kansan ja puolesta maan

(Kuva veljessarjasta Kolkunjoessa elokuussa 1939. Vas. isäni Vilho, keskellä Hannes. Oik. poikien isä Toivo, vieressään Eino. Paavo ei ole kuvassa)