Anna-äitillä oli hyvä kuulo. Se piti peräkammarin ovea auki ja kuunteli mitä keittiössä ja olohuoneessa puhuttiin. Kun puhujat eivät edes muistaneet hänen olemistaan, hän sieltä näkymättömistä heitti asiaan liittyvän kommentin keskelle puhetta. Sanoin joskus, että olisi hyvä, jos eläisin yhtä vanhaksi kuin äiti. Mutta nyt olen jo vähän ohikin.

Minunkin kuulo on hyvä. Välillä tuntuu, että liiankin hyvä. Aamuyöstä alkaa rafiikki. Ensin soi ovikello, mutta eihän siellä ketään näy. Pitää silti käydä katsomassa kaiken varalta. Pitää varoa ettei nouse liian nopeasti, kun huimaus on muutaman kerran heittänyt nurin. Onneksi ei ole pahemmin käynyt kuin mustelmia vaan.

Palaan pitkälleni ja kuulen sitten liikkumisen ääniä huoneissa. Kysyn, mutta kukaan ei vastaa, sen olen jo oppinut. Mutta kysyn silti kaiken varalta. Tämän huoneiston entiset asukkaat menivät siihen taloon, jossa minä ennen asuin. Mikäs tässä jos olisi Vilho vielä kaverina. Miksi sen piti kuolla jo niin aikaisin. Sehän oli onnellisinta aikaa, kun oltiin kumpikin eläkkeellä ja lapset jo omillaan. Olihan niitä murheita jo ehtinyt ollakin.

Kummallista se on tuo aamuyön liikenne tässä huoneistossa. Joitakin ääniä välillä tunnistan, kuka on sanoja. Joskus ovi kolahtaa niin kuin Vilho olisi lähtenyt töihin. Ja silloin tulee mieleen, että voi voi, enhän minä ehtinyt sille eväitäkään vielä laittaa.

Suomen itsenäistymisestä on kulunut 95 vuotta. Alku ei ollut kovin hääppöinen, kun se alkoi toistemme tappamisella ja rääkkäämisellä. Mutta itänaapurin uhka hitsasi meidät paremmin keskinäiseen yhteistyöhön vaikkakin kovalla hinnalla.

Kun isänmaa oli vaarassa sodan vuosina, vallitsi miesten kesken rintamalla henki: kaveria ei jätetä (ei haavoittuneena eikä helposti edes kaatuneena, mitä on pidetty erityisenä suomalaisena piirteenä). Nyt sanonta on väännetty muotoon: kaverille ei jätetä. Ilmaisu ei liene valitettavasti pelkkä vitsi. Aina nämä aikansa sanonnat perustuvat johonkin olevaan, ja sen vuoksi ne jäävätkin elämään.

Vitsinä itsenäisyyspäivää sanotaan joskus itsepäisyyspäiväksi. Itsepäisyyteen sisältyy sekä kielteistä että ihailevaa vivahdetta. Itsepäisyys kertoo toisaalta sitkeydestä ja päämäärätietoisuudesta, mutta siihen sisältyy myös epäily kykenemättömyydestä yhteistyöhön. Silloin puhutaan myös omapäisyydestä. Vanhassa yhteiskunnassa yhteistyö ja talkoohenki olivat välttämättömiä. Nyt tässä jälkiteollisessa ja privatisoituneessa yhteiskunnassa havaitaan kaikenlaisia lieveilmiöitä ja puhutaan harmitellen yhteisöllisyyden katoamisesta. Kun asiat sujuvat hyvin, ajattelemme helposti, että jokainen on oman onnensa seppä. Kyläseppää ei enää tarvita. Mutta kriisin sattuessa tämä ajatus osoittautuu illuusioksi ja kupla puhkeaa. Tajuamme, että tarvitsemme toisiamme. Kaveria ei saa jättää.

Isäni kirjoitti kotiinsa ensimmäisessä kirjeessään 13.12. 1939 rintamalta: ”Täällä ei saa tällä kertaa rahalla ostettua mitään täällä on raha ihan arvotonta Pojat ovat tuumineet että lahjotetaan tilimme puolustustarkotuksiin ja eikä kai ne siinä hukkaan menekkään.” – Kenellekkän pojista ei sitten tullut mieleen ehdottaa päivärahojen talletusta Sveitsin pankkiin…

Meidän ei ole syytä haikailla menneitä aikoja, mutta jos niiden tunteminen edistäisi meissä hiukan suhteellisuudentajua, niin se olisi jotakin. Mitä me vaadimme yhteiskunnalta ja mitä me olemme valmiit antamaan yhteiseksi hyväksi. Kaveria ei saa jättää ja kaverillekin pitää jättää. Hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille. Jumala maatamme siunatkoon!

(viite: partiolaisten soihtukulkue ja seppeleenlasku sankarihaudalle)

Sota ei ole mikään kaukalotappelu. Tai videopeli. Sodassa ammutaan kovilla ja siellä kuolee ihmisiä. Ihmisten ampuminen ei ole ihan sitä miltä se voi elokuvissa näyttää. Meillä kellään ei ole siitä kokemusta ja se on yksi parhaista takuista sille, että voimme elää jotenkuten henkisesti terveinä. Sota on jättänyt ja jättää koko ajan ihmisten mieliin haavoja, joiden paraneminen, jos ollenkaan tapahtuu, niin on ainakin vaikeata. Siitä kertoo Suomen TV:n tekemä dokumenttisarja Isien sota. Siitä kertoo amerikkalaisista sotilaista tehty tutkimus, jonka mukaan 98 prosenttia heistä sai mielenterveysongelmia, vamman sielulleen, ja ne 2 prosenttia, jotka eivät saaneet, olivat jo valmiiksi häiriintyneitä. Toista ihmistä kohti ampuminen ei ole terveen ihmisen touhua. Suurin osa laukauksista ammutaan rintamalla vähän sinne päin, ei erityisenä tavoitteena, että se tappaisi jonkun. Siitäkin on tutkittua tietoa 1. maailmanasodan osalta.

Emme ole tulleet muistelemaan tänne kuolleita jonain sotasankareina, vaan ihmisinä, joiden elämän lanka katkesi kesken parhaiden vuosien traagisella tavalla. Eivät nämä haudat ole mitään sankarien hautoja. Ne ovat hautoja, joissa on ihmisiä, joiden elämä ja unelmat sortuivat sodan syövereihin. Eivät he menneet sotaan uhratakseen elämänsä meidän edestämme. Mutta saimme mahdollisuuden kehittää kansallista kulttuuriamme pitkälti sen ansiosta. Kun ajattelemme sodassa menehtyneitä, meidän on ihan aiheellista ja kohtuullista muistaa sodan oikea olemus luomatta sen ympärille ihanoivia myyttejä. Sen tuntuvat sodan kokeneet ymmärtävän paremmin kuin ne jotka puhuvat siitä kuulopuheita.

Velvoittakoon heidän kohtalonsa meitä tekemään parhaamme sen eteen, että maailma ympärillämme olisi mahdollisimman hyvä elää. Se on paras tapa vaalia myös näiden kaatuneiden muistoa.

Mies luki lehdestä, että metsälampeen oli ilmestynyt salaperäinen avanto. Seudun asukkaat olivat nähneet yöllä valoilmiön. Jäänpaloja oli sinkoillut kauaksi aukon ympärille. Yleinen arvelu tuntui olevan, että lampeen oli pudonnut meteoriitti. Uutinen jäi kiertämään miehen mielessä. Hän kuvitteli itsensä istumassa kaikessa rauhassa pilkillä, kun meteoriitti iskeytyisi hänen päähänsä. Hän oli yrittänyt selvittää oliko sen paloja koskaan osunut kehenkään, mutta sellaisesta ei löytynyt tietoja. Se ei toisaalta paljon häntä lohduttanut: hänestä tulisi kenties ensimmäinen uhri. Itse asiassa suuri epätodennäköisyys teki asian pahemmaksi: hän kuvitteli ihmisten puheita sen jälkeen, kun kivi olisi tappanut hänet, juuri hänet eikä ketään muuta. Ihmisten keskuudessa syntyisi asiasta monia teorioita siitä miksi se putosi juuri hänen päähänsä. Monia ikäviä oletuksia tehtäisiin. Sellaisia, joita hän ei edes pystynyt muotoilemaan ajatuksissaan selkeästi. Yrityksistä syntyi vain epämääräinen häpeän hahmoton limamöykky.

Pahinta oli, että meteoriitilta ei voinut suojautua, jos aikoi elää tavallista elämää. Kellariinkätkeytyminen olisi tietysti ollut yksi mahdollisuus, mutta ajatuskin siitä aiheutti suljetun paikan kammovärinöitä. Kulkiessaan avoimessa maastossa hän usein katseli taivaalle ja kompasteli esteisiin. Nukkumispaikkansa hän muutti mahdollisimman kauaksi ikkunan äärestä. Mies suunnitteli panssarivahvisteisen auton hankkimista, mutta niiden hinta oli hänelle ylivoimainen. Joskus saattoi markkinoille tulla käytöstä poistettuja arvohenkilöiden kuljettamiseen käytettyjä ajoneuvoja. Nekin menivät kaupaksi nopeasti todellista arvoaan korkeammalla hinnalla. Polkupyöräkypäränsä pehmusteiden alle hän muotoili erillisen teräslevyn. Sitä hän piti päässä silloinkin, kun käveli. Seurauksena oli aluksi niskojen kipeytyminen. Kävelyasentoa oli muutettava tavalla, joka avasi kehon pinta-alaa entistä laajemmin alttiiksi kaltevassa kulmassa putoavalle esineelle. Vaikka hän ei puhunut kenenkään kanssa asiasta, hän ymmärsi herättävänsä naureskelua. Se ei tietenkään ollut hyväksi hänen mielialalleen.

Pelko ja huolestuneisuus johtivat lopulta siihen, että mies sai infarktin. Asian voisi ilmaista niinkin, että meteoriitti oli todella pudonnut, vieläpä suoraan sydämeen. Apu oli kuitenkin lähellä eikä kohtaus käynyt hengen päälle.

Miehen huoli ja murhe oli nyt selkeä ja ymmärrettävä. Se oli lähellä ja peitti kaukaisemman pelon niin kuin pieni näköeste lähellä silmiä riittää peittämään laajat näköalat. Hän sai sairaalasta monia hyviä neuvoja ja ohjeita vastaisen elämisen varalle. Niihin kuului mm. rentoutuminen ja murehtimisen vähentäminen. Pitkästä aikaa mies tunsi itsensä lähes yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi. Hän oli saanut hyvin tavallisen sairauden, jonka kanssa tuli toimeen, kun noudatti saamiaan ohjeita. Infarkti oli sentään toista kuin meteoriitti.

On laulutunti. Harjoittelemme kuorolaulua. Laulamisen sijaan jään katselemaan toisia. Kaija laulaa tosissaan. Kohtaan Juhanin ja Matin katseet. Alamme tehdä naamaliikkeitä. Taimi-opettajan hopeahohtoinen pää heilahtelee säestyksen mukaan tahdissa. Jostakin syystä tämä tavallinen tilanne näyttää tällä kertaa minusta niin koomiselta, että purskahdan nauruun. Säestys pysähtyy. Joudun nurkkaan. Siellä jo itkettää ja sitten hävettää.

Mitähän Kaijakin ajattelee, kun jouduin tänne? Kaijalla on pitkä, musta ja kihara tukka. Minulla on valkoinen. Ajattelen että ne sopivat hyvin yhteen. Kaija on hyvä piirtämään. Olen sanonutkin sen hänelle. Mutta hän ei näytä, että sanomisella on vaikutusta häneen. Hän hallitsee itsensä. Toisin kuin minä. Vaarikin aina sanoo, että mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.

Välitunnilla pojat ovat Jytkyn ympärillä. ”Kaurapuurojättiläinen, kaurapuurojättiläinen”, kaikuu härnäävä huuto. Jytky tekee hyvin ennakoitavia syöksyjä poikia kohti, mutta nämä kiertävät ketterästi pois alta. Olen kiivennyt paksuun koivun haaraan paremmin nähdäkseni. Sääli ja huvi käyvät kamppailua sisälläni, mutta en voi olla nauramatta hänen liikehtimiselleen. Juuri siloin hän katsoo minua. Turpeiden kasvojen sisällä välähtää rääkätty katse. Nauruni jähmettyy irvistykseksi. Edellisen vuoden omakohtaiset kokemukset takaa-ajettuna olemisesta nousevat mieleen. Siksihän olen täällä koulussa tämän vuoden ja asun mummolassa. Järjestäjä tulee portaille ja soittaa kelloa. Oppilaat järjestyvät jonoon.

Viimeisen tunnin saamme vapaata. Joku sanoo, että luokassa on jokin kunnan ukkojen kokous. Koulu toimii jostakin syystä kunnantalolla. Iloisesti meluten lähtevät oppilaat eri suuntiin. Kevät on jo sulattanut tien pintaa. Pienet vesipurot juoksevat Keskimaan ja Säästöpankin välisellä tieosuudella kohti kivisiltaa ja kääntyvät sitä ennen puhelinkeskuksen puoleiseen ojaan.

Tavoittelen katseellani Juhania. Turhaan. Hänen sijastaan näen ison hahmon lähestyvän takaa polkupyörällä. Välitunnin tapahtumat nousevat mieleen. Vakuuttelen itselleni, ettei minulla ole mitään syytä pelkoon. Jarrutuksen ääni paljastaa, ettei vakuutteluni tehonnut Jytkyyn. Pari mojovaa kämmenen läiskähdystä, ja katselen tien pinnasta, kun hän nostaa pyöränsä ja lähtee jatkamaan heikosta tasapainosta johtuvaa vaappuvaa ajoansa. Ehkä tunnekuohu on heikentänyt hänen taspainoaan lisää, sillä lyhyellä matkalla hän kaatuu kaksi kertaa ennekuin häipyy näkyvistä Ruukintietä pitkin. Minä käännyn oikealle kivisillan jälkeen.

Eeron mökistä nousee savu. Se on kuulema nyt rokulissa. Vai oliko se rapulassa. En oikein tiedä onko ne sama vai eri asia, mutta se tarkoittaa, että silloin ei olla töissä. Eero on tehnyt sahalle varoitustauluja etteivät työntekijät pistäisi kättään sirkkelin teriin. ”Varo pyörivää kuolemaa” ja muita vastaavia.

Astuessani pihaan katselen rapaisia vaatteitani ja kuulen mielessäni jo mummon myötätuntoisen päivittelyn ”voe hyvä taetamaton”. Sitten hän hakee ruokakomerosta ohrarieskaa ja maitoa. Sen parempaa hoitoa eivät tämänpäiväiset kolhuni tarvitse.

Ystävyytemme juuret ulottuvat lapsuuteen ennen kouluikää. Olin kaksi vuotta Liisaa nuorempi. Kun hänen tuli aika lähteä kouluun, ei hän halunnut sinne ilman minua. Siksi hän halusi lykätä koulun aloittamista ja siihen setä ja täti (Liisan vanhemmat) suostuivatkin. Minä puolestani pääsin seuraavana vuonna kuunteluoppilaaksi. Vaikka olimme kovin erilaisia, ei se ystävyyttämme haitannut.

Järvelä (Liisan koti) oli sellainen paikka, että sinne saivat kaikki kylän lapset tulla. Leikit olivat joskus aika rajujakin. Niinkuin vesisota, jossa ämpärillä heitettiin vettä tupaan turvaan juosseiden perään. Täti vain sanoi, että voe tokkiisa, elekeä nyt niin paljon etten ehi entisiä poes lakasta. Nokea otettiin sormeen hellan renkaista ja yritettiin pyyhkäistä toista naamaan. Kerran Liisa jäi päästään yhden pojan kainaloon, niin tämä pyöritti koko nokisen pannunpohjan päähän. Eihän se mäntysuovalla pois lähtenyt. Aamulla kun Liisa tuli kouluun, opettaja sanoi että on syytä käydä pesemässä tukka kotona. Minä silloin viittasin ja kerroin mistä oli kysymys ja lupasin että heti pestään, kun koulusta päästään. Opettajaa alkoi hymyilyttämään ja hän antoi Liisan jäädä.

Kolokunjoessa oli aikanaan yhdeksän talon yhteinen vesivoimala. Sähkölangan virkaa toimitti paremman puutteessa piikkilanka. Sen valvomisessa Liisalla ja minulla oli omat vuoromme. Yhdentoista aikoihin illalla piti lähettää vipua kääntämällä valomerkki, että kohta sammuu.

Kaikkensa Liisa pyrki tekemään, että täti viihtyisi. Vaikka kyllähän täti poikia enemmän arvosti kuin tyttöjä. Yhdessä aloitimme työt Malmin sairaalassa. Vuonna 1951 Einolta (Liisan veli) tuli kirje Liisalle, jossa pyydettiin tulemaan Keiteleelle myyjäksi. Aittaan oli tarkoitus perustaa kauppa.

Liisa sanoi itsensä irti ja lähti. Mutta ei tullut mitään kauppaa. Vain poikien paitojen pesemistä. Kun nämä lauantai-iltana olivat häipyneet rientoihinsa kovat kaulassa, itki Liisa joskus omaa kohtaloaan.

Tuolla rannassahan Liisa sen Eeron kanssa viikon vietti minun mökillä. Täti sanoi, että kun saisi ne jotenkin erotetuksi ja olin minäkin vastaan. Pelkäsin koko miestä. Sillä oli niin pitkä puukkokin, jota löi pöytään. Liisa sanoi, että en minä sen kanssa naimisiin. Ei sen kanssa kukaan pysty aviossa elämään.

Liisa minullekin ehdotti kun eläkkeelle jäin, että alkaisin aikani kuluksi käydä kansalaisopiston käsityöpiirissä. Mutta ei minua käsityöt kiinnosta. Aika kuluu hyvin muutenkin. Minä siltä kerran kysyin, että mitä sinä noilla kaikilla käsitöillä teet. Se mietti vähän aikaa ja naurahti, että jääpähän muille jaettavaa, kun aika hänestä jättää. Liisalta löytyi sanat joka tilanteeseen. Mutta sanoi se sitten kerran, että viisaasti taisit tehdä, kun et maton kutomiseen ryhtynyt. Hän kun oli itsensä kipeäksi siinä touhussa hakannut.

Talo näyttää kaksikerroksiselta. Siinä asuu nuori mies, vielä koululainen. Hän nukkuu yläkerrassa. Sen ikkunoista näkee kauaksi yli koko kylän, sillä talo sijaitsee yksinäisellä kukkulalla. Sieltä näkee tuntemattomia ihmisiä kulkemassa kiemurtelevilla hiekkateillä, joiden välissä kasvaa niittyä ja matalaa pajukkoa. Iltaisin hän istuu tuntikaupalla ikkunassa ja katselee ihmisten kulkua. Jos heitä ei näy hän tarkkailee horisonttia ja pilviä. Alakerrassa hän käy koulua ja askartelee. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen hän laskeutuu aamuisin portaita ja nousee niitä iltaisin takaisin.

Vuosia sitten kun vanhemmat vielä elivät, äiti opetti hänelle humanistisia aineita ja isä luonnotieteitä ja tekniikkaa. Vanhempien eläessä hänen luonaan kävi joskus leikkikaveri. Hän itse ei käynyt koskaan missään. Eikä kukaan ollut pyrkinyt vanhempien kadottua hänenkään luokseen. Muuten mikään ei ollut muuttunut hänen päiväjärjestyksessään. Hän osasi jo opiskella itsekseen eikä kirjoista ollut puutetta.

Mutta sitten kaikki vain muuttuu. Hän ei ymmärrä enää lukemaansa. Yläkerrassa hän kävelee levottomana ja siirtelee huonekaluja. Hän ei halua katsella enää ulos, vaan vetää verhot ikkunoiden eteen. Alakerrassa hän torkahtelee kirjojen ääreen ja näkee pahoja unia. Ne ovat jatkokertomuksia öisille: pimeätä, jossa köysinippu luikertelee käärmeen lailla, tuulen mukana heiluva kuu, lumen tukahduttava massa hänen päällään. Hän herää epämiellyttävän tunnelman ennen aikojaan. Kirjojen tieto ei tartu enää hänen päähänsä.

Liikuntaan kuuluu talon kiertäminen päivittäin tunnin ajan. Talon ympärillä on tiheä kuusiaita. Pitkän aikaa hän on lyönyt laimin liikuntatuntinsa, koska on pelännyt poistua talosta. Lopulta levottomuus pakottaa hänet ulos kiertämään taloa ympäri. Hän haluaa olla intiaani, joka ryömii seinän viertä heinikossa. Heinikkö peittää kivijalan näkyvistä. Ryömiessään hän havaitsee maan rajassa kapean ikkunan, josta hän ei ole tiennyt mitään. Se on niin likainen, ettei juuri perustuksesta erotu. Hän tekee heinistä tupon ja hankaa lasia. Käsillään varjostaen hän työntää naamansa kiinni ruutuun. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän ihmettelee: miksi hänelle ei ole mainittu kellarista mitään? Alakerrassa mikään ei ole viitannut siihen, että sieltä veisivät portaat alemmaksi. Vähitellen hänelle alkaa hahmottua lasin läpi puolipimeä kellaritila, johon pääsee tunkeutumaan hiukan valoa hänen ohitseen ruudusta.

Hän säpsähtää. Sydän alkaa takoa epämiellyttävästi. Hän kieräyttää rajusti itsensä päin kuusiaitaa, pujahtaa sen väljemmästä kohdasta ulos pihapiiristä ja syöksähtää pystyyn kuusiaidan takana. Poika ryntää silmittömään juoksuun läpi laajan peltoaukean pitkin kärrytietä. Kylän kohdalla hän hiukan hillitsee vauhtiaan, mutta ei antaudu kenenkään kanssa puheisiin. Hänestä näyttää, että monet yrittävät lähestyä häntä sanoakseen jotakin: ojentuvia käsiä, aukeavia suita, hämmästyneitä ilmeitä. Hän ei halua kuulla mitään, vaan lisää vauhtia.

Lopulta hän saa juosta rauhassa. Silloin hän hidastaa vauhtia ja alkaa kävellä. Maantiedon pohjalta hän tietää sataman. Hän menee sinne. Pitkä merimatka odottaa. Hän ei vielä tiedä, että tulee joskus takaisin. Mutta silloin moni asia on toisin.

Mies kulki selkä kumarassa, sillä kuvauskalusto jalustoineen painoi. Ilma alkoi olla pakkasen puolella, ehkä ensimmäisen kerran tänä syksynä. Kohta alkaisi hämärtämään. Nyt oli korkea aika ottaa vielä muutama kuva ja tehdä lehtiöön vedos, pari. Objektiivin läpi hän näki järven vastakkaisella puolella kaksi sarvipäätä, jotka nuhjasivat jotenkin ponnettoman oloisina toisiaan vasten. Jatkettuaan matkaa järven kapenevan pään suuntaan hän sai porot näkyviin paljain silminkin. Kovin vaikuttivat kavereilta, kun niin kylkimyyryä kulkivat. Opukasjärven kaakkoispäässä oli tuttu kämppä ja sinne mies tähtäsi kulkunsa yöpymistä varten.

Keskittyessään piirtämiseen mies oli unohtanut porot. Ne herättivät hänen mielenkiintonsa uudestaan, kun lähtivät uimaan häntä kohti. Uiminen vaikutti jotenkin vaivalloiselta, ne olivat niin vierekkäin, että häiritsivät toistensa uimaliikkeitä. Hän otti kiikarit rinkasta nähdäkseen paremmin mistä oikein oli kysymys. Varsinkin toinen poroista näytti aika uupuneelta. Sen päätä tuskin näkyi enää veden pinnalla. Sitten hän huomasi sarvien välissä lankoja: porot olivat toisissaan kiinni sarviin sotkeutuneilla langoilla!

Pian hän ymmärsi, että toinen poro oli jo menehtynyt. Se tuli kuin hakopuu, vain sarvet vähän näkyivät. Ehkä porot olivat mitelleet voimiaan, rykimäaika kun oli, ja sotkeentuneet paalinaruihin, joita silloin tällöin näki heinäntekopaikkojen liepeillä ajattelemattomien ihmisten jäljiltä.

Vaivalloisesti poro lähestyi rantaa ja miehen ajatukset kelasivat etsien mahdollisuutta auttaa poroa. Ryntääminen rantaan säikäyttäisi poron varmasti takaisin järvelle, vaikka siihen hupenisivat sen viimeiset voimat. Katse kiersi lähiympäristöä löytääkseen kepin, johon voisi kiinnittää puukon ja jolla voisi nihrata narut poikki. Kämpän seinustalla tai halkovajassa ehkä olisi jotakin. Hän löysi ongenvavan. Palattuaan takaisin hän näki poron ehtineen jo rantaan. Se ei pystynyt seisomaan suorana eikä varsinkaan nostamaan päätään, joka oli kytkyessä kuolleeseen. Maalle se ei jaksaisi raahata lastiaan. Vedessä se menehtyisi kylmään. Kuoleman kihlat!

Saatuaan puukon teipattua ja köytettyä kepin päähän hän lähestyi varovasti rantavedessä seisovaa poroa käyttäen hyväksi koivikkoa, jossa oli vielä keltaisia lehtiä runsaasti. Päättäväisesti hän siirsi puukon sarvien välissä näkyvään naruvyyhtiin ja teki nopeita sahaavia liikkeitä. Poro valpastui ja tempoi päätään minkä pystyi. Nyt ei kannattanut enää varoa näkymistään, tärkeintä oli päästä asemiin, joista pystyi käyttämään leikkuria parhaiten. Narujen kiristyessä puukko katkaisi lankoja nopeammin, mutta ennen kuin viimeinen sidos oli poikki poro oli jo kääntynyt järvelle päin. Naru luisti kuitenkin irti eikä kuollut ehtinyt kyytiin vaan jäi rantakivikkoon kyljelleen.

Mies poistui nopeasti koivujen sekaan ja seurasi sieltä poron liikkeitä. Hän tunsi riemua onnistumisestaan, mutta pelkäsi samalla sen raukenevan tyhjiin, jos poro jatkaisi matkaansa selälle.

Ehtimättä vielä kovin kauaksi rannasta eläin käänsi uimisensa ensin rannan suuntaiseksi ja kaartoi sitten takaisin rantaan pari sataa metriä kauempana. Päästyään vaivoin kuivalle maalle se lysähti paikoilleen, vietti siinä melkoisen tovin, mutta oli häipynyt tihenevään pimeyteen, kun mies lopulta varovasti uskalsi tulla tarkistamaan tilannetta. Taskulampun valossa hän kävi sitten vetämässä kuollutta poroa sen verran vedestä, että pystyi leikkaamaan siltä korvat toimittaakseen ne myöhemmin paliskunnalle tunnistettavaksi.

Mustapartainen mies rojautti kamppeensa kämpän alalaverille ja asetteli tulet rautakamiinaan. Vilu oli jo ehtinyt hiipiä puseron alle ja valmiilla sytykkeillä nopeasti saatu tuli oli tervetullut lämmön lisä. Repusta hän kaivoi pöytäkynttilän. Se oli väriltään valkoinen. Muun värisiä hän ei huolinut mukaansa, koska oli sitä mieltä, että ne valaisevat parhaiten. Hän sytytti kynttilän hukkuneen poron muistolle ja selviytyneen toverin elämälle toivoen sen löytävän tarpeeksi jäkälää ja sieniä, jotta se saisi takaisin kamppailussa kulunutta energiaa. Sitä se tarvitsee vielä runsaasti uusissa kamppailuissa toisia hirvaita vastaan ja lähestyvän talven varalle.

Saavuin johtajan huoneeseen kutsusta. Nopeasti hän vilkaisi minua samalla kun pyysi istumaan. Sen jälkeen minulla oli tunne, että hän katsoi enemmän näkymää ikkunasta, joka oli takanani. Ehkä hän katsoi lävitseni. Myöhemmin ajattelin sitä tilannetta silloin tällöin. En muista sanoiko hän jotakin muuta ennen kuin kuulin sanat: ”Valitettavasti meillä ei ole teille enää käyttöä. Tästä päivästä lukien olette irtisanottu. Luonnollisesti saatte irtisanomisajan palkkanne.” Isällistä sävyä tavoitellen (olihan meillä hiukan ikäeroa hänen hyväkseen) hän jatkoi: ”te ette yksinkertaisesti sovi nykyaikaiseen liike-elämään, teillä on tosin ihailtava kyky solmia kontakteja, mutta teillä on paha vika: ette osaa katkaista niitä siinä vaiheessa, kun firmalle ei ole niistä enää hyötyä.

Kelasin nopeasti läpi kuluneen vuoden ja minun täytyi myöntää mielessäni hänen olevan oikeassa. Vielä firman edellisillä virkistyspäivillä hän kohotti maljaa kunniakseni. Silloin minua ei teititelty.  Tavoittelin lievästi ironista sävyä tokaistessani: teillä näyttää olevan sitä kykyä minunkin edestäni. Hän kohautti harteitaan. Hänellä oli varaa tyytyä moiseen eleettömyyteen. Kaduin jälkeen päin, että möläytin sen. En siksi, että olisin sitä sinänsä pahoitellut, vaan siksi että olisi ollut paljon tyylikkäämpää lähteä sanomatta sanaakaan. Kohauttaa hänen laillaan hartioitaan antaen ymmärtää, että teiltä lähteminen ei paljon paina.

Valhettahan se olisi ollutkin. Enkä ollut ensimmäinen, jolle kävi näin. Siitä olisi voinut repiä vähän lohtua, jos en olisi ollut perheen ainoa asuntovelan maksaja. Yritin ajatella, että tästä työyhteisöstä häipyminen on itse asiassa helpotus. Sen verran kovaksi oli peli mennyt kustannussäästöjen etsimisessä konsultin selvitysten jälkeen. Jokainen oli muutettu laskimella numeroiksi ja ellei niitä oman henkilötunnuksen viereen ilmestynyt omistajatahoa tyydyttävä määrä alkoi kamppeiden kasaus. En voinut kuitenkaan kieltää, että työni sinänsä oli kiinnostavaa tarjotessaan mahdollisuuden monenlaisten ihmisten tapaamiselle.

Poistuin huoneesta sanomatta enää sanaakaan. Se sijaitsi viidennessä kerroksessa. Äkillisestä mielijohteesta valitsin hissin sijasta portaat. Kävellessäni harkitun hitaasti portaita alas kerros kerrokselta mieleen nousi ensimmäinen työpäivä vuosia sitten. Sen innostunut odotusta, kun sulkeuduin hissiin ja se aloitti nousun tähän samaan kerrokseen. Siinä nousi samalla paljon enemmän kuin vain minun fyysinen olemukseni.

Samassa mieleen välähti ajatus miksi valitsin portaat: olisin kokenut olevani narri, jos olisin käyttänyt potkujen jälkeen samaa hissiä, jolla olin niin herraa tänne silloin kerran noustessani.

Ennen katutasoa olin kehitellyt uuden hissiasenteen: minulle saavat tästä eteenpäin portaat riittää. Niitä astutaan itse niin ylös kuin alas askelma, korkeintaan kaksi kerrallaan. Hissiin en enää luota.