Aihearkisto: matkakertomuksia

Merkintöjä autiotuvalla

 

 

 

Vastaantulevat saappaanjäljet ajalta,

kun kuu neljännestä pienempi,

sorkanjäljet tuoreempia

Ohut humuskerros hiekan päällä

ei kestä paljoja askelia

 

Syöksyvirtauksen niittämää

hopeakylkistä hongikkoa satoja metrejä

*

 

Kuu on täysi, Otava himmeä

Järvellä matala usva, tunnen sen

paljaissa jalkapohjissani

Kuura syntyy auringon nousuun mennessä

 

Täydellisempää hiljaisuutta on vaikea kuvitella

Sen rikkoo joutsen kuin haluten ilmoittaa,

että minut on huomattu

 

*

Hyvä veli kuukkeli,

aletaanko ruokapeli:

ota multa leipäpala,

älä säikkymään nyt ala,

ethän ole taimenkala

*

Matti Mustan tupa 7.9. 2017

Ovi ja ikkuna ovat vastakkaisilla päätyseinillä, piisi ja laveri ristikkäisissä nurkissa. Rautakamiina on takan sisällä, takan hormi on muurattu savutorven ympäriltä umpeen lämmön karkaamista estämään. Tai on parempi sanoa vähentämään, sillä hirret ovat paikoitellen niin murentuneita, että pieniä valokiiloja tunkeutuu raoista sisälle. Laveri on yksikerroksinen, eikä siihen sovi kuin kaksi aikuista vierekkäin. Huoneessa on lisäksi halkolaatikko. Nyt siinä on verkkopussitettua koivuhalkoa.

Metsähallitus on ilmeisesti luopunut polttopuiden tekemisestä ja ostaa valmiit klapit joltakin yritykseltä. Kun on tottunut vuosikymmenten varrella siihen, että tuvilla on edellisen kulkijan jäljiltä valmiit kiehiset ja laatikko kukkuroillaan honkapuuta, ja että itse tekee saman palveluksen seuraavalle tulijalle, se vähän oudoksuttaa.Toisaalta tulee mieleen, että ehkä kaatuneet kelopuut ja hongat saavat olla rauhassa paremmin näin. Kustannukset varmaankin ovat ratkaisseet.

Puuvajassa on edelleen jonkin verran halkaistavaa mäntypuuta ja kirves. Sen verran vanhan liiton mies olen, että käytän niitä ja jätän säkitetyt rauhaan. Tervaskiehiset jätän takan eteen, tepsivät koivuklapeihinkin paremmin kuin pelkkä tulitikku tuoheen.

Huoneessa on lisäksi pieni kaasuliesi. Se näyttää vähän epäilyttävältä, mutta toimittaa asiansa veden kuumentajana. Hirsistä murenee seinähyllyille pientä jauhoa ilmeisesti kaiken aikaa, sillä hylly ei pysy kauan puhtaana.

Alkuperäistä tuvassa lienee seinähirsien lisäksi lattialankut. Ne ovat leveitä eivätkä saumoistaan kovin tarkkoja, joten roskien lakaisu on joko helppoa tai sitten tosi vaikeata riippuen lakaisijan tavoitteista roskien sijoittamisessa. Vanhin kaiverrus, joka osuu silmiini, on päivätty 20.9. 32. Sinä kesänä oli olympialaiset Los Anglesissa. Matti Järvinen, Maailman Mattinakin tunnettu, voitti keihäänheiton, äitini oli rippikouluiässä, isäkin vielä alaikäinen, Kekkonen kävi Berliinissä säikähtämässä Hitlerin valtaannousua. Kaivertaja tuskin on enää hengissä.

Sisäkatto on niin matalalla, että pitkät saavat varoa päätään. Katossa kulkee kaksi kurkihirttä jaken sen kolmeen lohkoon. Ne koostuvat kuorituista, pyöreistä puista, poikittain kurkihirsien varassa. Puiden päät on veistetty liittymäkohdista. Ylimmäisen seinähirren kylkeen on lyöty lisätuki, jonka päälle pyöreät puut asettuvat. Siitä ne nousevat loivasti orsien päälle, orsien välinen osa on vaakatasossa. Laipio on siis aumamainen. Mietin mitä eristeitä välikaton päällä on, vieläkö muhaa, jota aikoinaan käytettiin vastaavissa rakenteissa.

Remontti on selvästi ammattimiehen työtä: korjauksissa on käytetty nähdäkseni käytetty alkuperäistä tekniikkaa, eikä mitään sellaista ole uusittu mikä ei ole ollut välttämätöntä. Ulkokatto huopakatteineen on ollut. Ulko-ovi sen sijaan ei. Matalammankin miehen on syytä kumartua, varsinkin tullessaan unenpöpperössä sisältä ulos.

Mainokset

Juhannusviikolta 2010

 

Kuva

 

Etelän tuuli on tyly pohjoiselle,

tuiskii talviset turhautumansa takaisin

Ailigaksen masto hallitsee muinaista pyhää paikkaa,

välittää aikamme tietoa, epätietoa,

harkitsemattomia viestejä, nopeita lähestymiskieltoja:

epäpyhää virtaa pyhän lähteen yli

 

Paljot sanat puhutaan kuten romuläjää puretaan

Kun aarre on löytynyt, on aika vaieta, sammuttaa

sanojen ja ajatusten levoton liekki

 

 

Kuva

 

 

Vuoden valoisin vuorokausi, muutama luotu

on kiivennyt laelle palvomaan Atoniaan

Kiviä täällä riittää moneen Stonehengeniin,

tanssin niillä balettia rinkan kanssa

kataja koukkaa kengästä, tasapaino horjuu

 

Tuuli tunkee tuntoon, sen räppi korviin

Luontoromantiikan hakkaava humina hupussa,

villakynsikkäät varjelemassa sormien toimintakykyä

 

Kulkeeko subjekti objektissa, ovatko osat vaihtuneet?

Mikä on asetelma eri tasoissa ja näkökulmissa,

oikeutus ja mieli kulkea polutonta maata?

 

Porot ja tuulet yksissä tuumin ovat kuluttaneet

pintakerroksen paikoin paljaaksi

Sielikkö taistelee vastaan, ihana sievikkö,

kukkia kuin punaisia nuppineulan päitä

mummon neulatyynyssä, tyyny hiekassa, kaikki muu

viimeistä jäkälää myöten viety sen ympäriltä

 

Kuva

 

Maasto on täynnä alkavia polunpätkiä,

päätymättä mihinkään kuin seinään

Umpipusikkoa ja uusi alku, yhtä nopeasti sekin loppuu

Tietymätön tien suunta, arvaamaton ajankulku:

oikealla polulla on kaksi suuntaa,

väärällä voi suunta olla hetken oikea,

 

Ajan valtavirta, tyhjä käsite

(paitsi esineiden määrässä &

kaikkea mikä sitä edistää

kuten että tuotetuilla tavaroilla

tuotteistetaan tapahtumat)

jos vaikutusta ihmismieliin tarkkaat

 

Kuva

 

Joki pirstoutuu puroiksi, virtaa ylängön korkeaan,

olemattomiin, lumisten kurujen kylmään hiljaisuuteen

Tyhjä uoma peittyy kivenkolinaan

 

Veren ja jyrinän visvainen syvyys

peittyy kepeään kiehuntaan: mitä muuta voi tehdä

Jos ei mitään, voi hymyillä huulet korviin

Äänet putoavat pitkin suupieliä, tämä on huono näytelmä,

en kuule sitä ääntä, joka piilee kakofoniassa,

en näe väriä valojen säihkeessä, en kirvestä,

jolla veistää niin karkeasti, että kosketuksesta

saa tikun sormeen, en veistä jolla vuolla

niin sileätä, että sormet eivät lakkaa koskemasta

 

Kuva

 

Otan kengät jalasta, kahlaan virran ylitse,

sen vettä voi juoda jälkeeni, kullan välke

ei polta jalkapohjiani, ryteikössä pusken eteenpäin,

kauhon väylää vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta

 

 

DSCN2729

 

 

 

 

 

 

 

 

Järripeipot koomassa järistävät koivikossa,

kapustarinta haikeasti huilahtaa

 

Merkittömiä korvia lentää yli bisnesluokassa,

mitään tästä kuulematta yli maan,

jonka merkitys vain ylilento-oikeus

 

Kuivin laella kiviröykkiö muistuttaa vallasta,

joka palvoo itseään, ei tunne jokilaaksoa,

vaikka vetensä valuttaa sinne, vierittää kivet voimansa oikeudella

Sanot ehkä: tämä maa on kuollut maa:

ei ruusutarhaa, ei satakieliä lehdossa

 

 

Kuva

 

Tuuli paukuttaa porotuvan pokia,

helisyttää lasiruutua, kitin jättämässä tilassa

kuin rumpali palikoitaan nahkakalvoilla

Helinä vaimentuu paperitupolla, porotupa heijastaa

aikaa: muovia, vaahtomuovia, solumuovia,

kaupalliset etiketit hyllyllä, tyhjien tölkkien rivit ikkunalla

Penkinaluset pullistelevat mustia jätesäkkejä

Mitäpä oikeutta minulla on närkästellä

Kunhan havaitsen ja yhdistelen yleiseen

 

Kuva

 

 

Aallot piiskaavat järveä, palsasuon saartamaa

Sen muoto muistuttaa roikkuvatsaista valasta,

selkärangastaan notkahtanutta

Matkalla idästä länteen kauhon sen vettä kattilaan

Ja valaan ruuaksi kelpaavaa planktonia

 

Kuva

On kuunneltava jalkoja,

rinteiden kuivat korkeuskäyrät,

vaivattomat kulkea, siirryn

sieliköiden maasta lumileinikkien koloisiin

varvikoihin, porojen liejuisiin jälkiin

Illalla lapinorvokkien, kulleroiden

ja rentukoiden kanjonissa aloittavat hyttyset

lyhyen elonsa päiviä, hillankukkia kuin juhannusruusuja

ja ruohokanukan harras silmä

Kuva

 

Kanjonin syvä vesi kannattelee uimaria ja taimenia

Murto-osa niistä on selviytynyt tähän

Tunturi on julma meri, kanjoni sen suojaisa satama:

poikaset auringossa, matalikon suojassa

 

Kuva

 

Juhannusaaton aamuna aurinko paistaa

Pikitien varrella odotan, kaksi autoa puolessa tunnissa,

kolmas jo aamueskelinen

Radio ennakoi liikenneruuhkaa, etelän teillä

En vielä tiedä, että illalla lausun:

jokainen on oman elämänsä soppa

 

Kuva

 


Kesä kävellen

Raportti siirtymisestä paikasta ja elämänvaiheesta toiseen.

 

Aluksi ajatuksena oli, että lähden vain kävelemään pihasta suoraan rinkka selässä. Aika pian tajusin maantien tappavan hohdon heti alkuunsa koko hommasta. Toista oli ehkä Elias Lönnrotin aikaan, kun polku ja tie eivät paljon eronneet toisistaan. Netin kautta löysin kuvauksia UKK-reitistä ja kansalaisen karttapaikasta merkityn reitin. Löysin myös Markus Sirkan kuvauksen patikoinnistaan läpi Suomen Haminasta Nuorgamiin. Hän käytti Kolilta alkaen UKK-reittiä ja samaa uraa ajattelin aluksi itsekin kulkea, mutta päädyin lopulta Itä-Karjalan retkeilyreittiin siinä toivossa, että se sisältäisi enemmän vanhoja metsiä ja vähemmän hakattuja. Parin vuoden aikana suunnittelin retkeä ja ostin GT-kartat, joihin reitti myös oli merkitty. Saksin ja teippasin niistä oven korkeuden verran karttaa, mutta eihän se kokonaan silti oveen mahtunut, vaikka mittakaava olikin aika suurpiirteinen: yhden suhde neljännesmiljoonaan.

Päädyin valitsemaan lähtöpaikaksi Valtimon, jossa olin eräänä kesänä ollut ”vuohipaimenena” pari viikkoa vanhimman ja nuorimman lapseni kanssa. (Jälkimmäisen kanssa osa ajasta kului Pohjois-Karjalan keskussairaalassa hänen onnistuttuaan saamaan navetan takana traktorin käyntiin ja jäätyään osittain sen takapyörän alle.)

Työasioiden vuoksi lähtö viivästyi viikolla. Päätin aloittaa retken suoraan Kuhmosta. Mustikoiden ja vadelmien paras keräysaika saattaisi muuten mennä ohi, eikä huvittelulla sentään sellaista saa vaarantaa.

Läksiäislahjaksi sain eräältä työtoverilta pienen kirjasen kortin kanssa, jossa hän kirjoitti: ”…tämä pieni kirjanen siksi, että voisit se povitaskussasi samota lähi- ja kaukomaastossa. Mistä tietää, vaikka se pelastaisi sinut salametsästäjän luodilta tai…ainakin voit kirjoittaa siihen haikuja.” – Päätinkin opetella ilmaisemaan retkeen liittyviä tunnelmia haikun ja tankan muotokielellä. Havaintoa tai ajatusta runomuodon vaatimuksiin sovitellessa kulku sujui rattoisammin. Minulla oli mukana myös nauhuri, joka antoi mahdollisuuden höpötellä asioita muistiin vapaamuotoisemmin.

Kolmas muistin apu oli kamera. Kameran käyttäjänä pidän itseäni lähinnä  räpsijänä ja siitä syystä en tullut miettineeksi sille kovinkaan käyttökelpoista sijoitusta, joten kuvat jäivät kovin satunnaisiksi.

Matka on runo

ennen kuin on perillä

marjat kypsyvät

Kuulaus tummuus asuvat

kadonneissa muistoissa

 

Aloitan reissun reippaassa vesisateessa juhannuksen jälkeisenä tiistaina. Kajaanista bussilla Kuhmoon, siitä edelleen asfalttitietä, hiekkatietä, metsäautotietä ja lopulta olen polulla. Reitti vie välillä niin syvien ja leveiden metsäojien yli, että päätä huimaa varsinkin kun pitkospuut eivät enää ole kestävimmässä kunnossaan ja painan varusteineni sata kiloa. Välillä kuljen tuntikaupalla valoisaa harjumetsää, jossa mieli ylenee korkeuskäyrien myötä.


Sen jatkeena on viisi kilometriä uutta metsäautotietä, pinta isokokoista, irtonaista sepeliä joka varmaan odottaa tiejyrää; rinkasta huolimatta en kykene jyrää korvaamaan, mutta tällä pätkällä saa kuolemantuomion vasemman isovarpaan kynsi. Kiskon sen uuden kynnen päältä roikkumasta puolen vuoden päästä. Lue lisää