Jukka Tarkiaisen tekemä elokuva liittyen Juha Hurmeen ohjaamaan esitykseen Samuli Paulaharjun kirjasta ”Tunturien yöpuolta”. (Elokuussa 2018).
Pihtsusjoen yli kahlaamisesta minulle syntyi runo, josta tehtiin myöhemmin laulu: https://sanapasanen.com/2018/11/03/5358/
Elokuvan lopussa on lisäksi yksi runoni.
Bussi on täynnä aasialaisia. On sen verran hämärää, että kasvonpiirteitä ei näe tarkasti, enemmistö näyttäisi kuitenkin japanilaisilta, osa ilmeisesti kiinalaisia. He ovat revontulien perässä. Haluavat lapsilykkyä lasi-iglussa. Osa nukkuu, osa plaraa kännykkäänsä.
Rovaniemen pohjoispuolella tien varrelle ripottautuu hirsitaloja, perinteistä tupakeittiömallia. Rakennettu sotien jälkeen, poltettujen tilalle. Päätyseinä tielle päin. Alakerrassa kolmirivinen ikkuna, ylhäällä kaksirivinen. Tuulikaappi yleensä etelään päin. Se ilmansuunta on vetänyt niin hyvin, että moni mökki on jäänyt tyhjäksi. Muutamat ovat halunneet sisäänkäynnin pohjoisen puolelta. Lienevätkö sellaiset mökit säilyneet asutumpina: jos vaikka ulko-ovella vastaantuleva tuuli on työntänyt asukkaan takaisin sisälle.
Nykyaika, digiaika, elämysaika jyrää ohi autioituneiden, autioituvien mökkien. Kukapa haluaisi viettää edes kesälomaansa jatkuvan moottorimelun välittömässä tuntumassa. Varsinkaan juuri loma-aikaan. Aikansa toivon ja turvan tyyssijoista on tullut rekvisiittaa sukupolvelle, joka ei tiedä eikä ole kiinnostunut tietämään näiden asumusten ja asukkaiden historiasta.
Bussi jyrää läpi tummuvan marraskuun kaamoksen. Lumen valon saapuminen on myöhässä. Valojen kiilassa vilahtelee umpeennaulattuja ikkunoita. Välillä pihavalot yllättävät. Joku sitkeä sissi siellä. En ehdi nähdä kummallako puolella tuulikaappi on.
Revontuliseuranta, kännyköiden kautta, on tuottanut jotain tulosta. Heränneestä innostuksesta päätellen. Bussi jyristää pimeän läpi ja lähestyy matkailukeskusta. Kaksi maailmaa vilistää yhä kauemmaksi toisistaan.
Vastaantulevat saappaanjäljet ajalta,
kun kuu neljännestä pienempi,
sorkanjäljet tuoreempia
Ohut humuskerros hiekan päällä
ei kestä paljoja askelia
Syöksyvirtauksen niittämää
hopeakylkistä hongikkoa satoja metrejä
*
Kuu on täysi, Otava himmeä
Järvellä matala usva, tunnen sen
paljaissa jalkapohjissani
Kuura syntyy auringon nousuun mennessä
Täydellisempää hiljaisuutta on vaikea kuvitella
Sen rikkoo joutsen kuin haluten ilmoittaa,
että minut on huomattu
*
Hyvä veli kuukkeli,
aletaanko ruokapeli:
ota multa leipäpala,
älä säikkymään nyt ala,
ethän ole taimenkala
*
Matti Mustan tupa 7.9. 2017
Ovi ja ikkuna ovat vastakkaisilla päätyseinillä, piisi ja laveri ristikkäisissä nurkissa. Rautakamiina on takan sisällä, takan hormi on muurattu savutorven ympäriltä umpeen lämmön karkaamista estämään. Tai on parempi sanoa vähentämään, sillä hirret ovat paikoitellen niin murentuneita, että pieniä valokiiloja tunkeutuu raoista sisälle. Laveri on yksikerroksinen, eikä siihen sovi kuin kaksi aikuista vierekkäin. Huoneessa on lisäksi halkolaatikko. Nyt siinä on verkkopussitettua koivuhalkoa.
Metsähallitus on ilmeisesti luopunut polttopuiden tekemisestä ja ostaa valmiit klapit joltakin yritykseltä. Kun on tottunut vuosikymmenten varrella siihen, että tuvilla on edellisen kulkijan jäljiltä valmiit kiehiset ja laatikko kukkuroillaan honkapuuta, ja että itse tekee saman palveluksen seuraavalle tulijalle, se vähän oudoksuttaa.Toisaalta tulee mieleen, että ehkä kaatuneet kelopuut ja hongat saavat olla rauhassa paremmin näin. Kustannukset varmaankin ovat ratkaisseet.
Puuvajassa on edelleen jonkin verran halkaistavaa mäntypuuta ja kirves. Sen verran vanhan liiton mies olen, että käytän niitä ja jätän säkitetyt rauhaan. Tervaskiehiset jätän takan eteen, tepsivät koivuklapeihinkin paremmin kuin pelkkä tulitikku tuoheen.
Huoneessa on lisäksi pieni kaasuliesi. Se näyttää vähän epäilyttävältä, mutta toimittaa asiansa veden kuumentajana. Hirsistä murenee seinähyllyille pientä jauhoa ilmeisesti kaiken aikaa, sillä hylly ei pysy kauan puhtaana.
Alkuperäistä tuvassa lienee seinähirsien lisäksi lattialankut. Ne ovat leveitä eivätkä saumoistaan kovin tarkkoja, joten roskien lakaisu on joko helppoa tai sitten tosi vaikeata riippuen lakaisijan tavoitteista roskien sijoittamisessa. Vanhin kaiverrus, joka osuu silmiini, on päivätty 20.9. 32. Sinä kesänä oli olympialaiset Los Anglesissa. Matti Järvinen, Maailman Mattinakin tunnettu, voitti keihäänheiton, äitini oli rippikouluiässä, isäkin vielä alaikäinen, Kekkonen kävi Berliinissä säikähtämässä Hitlerin valtaannousua. Kaivertaja tuskin on enää hengissä.
Sisäkatto on niin matalalla, että pitkät saavat varoa päätään. Katossa kulkee kaksi kurkihirttä jaken sen kolmeen lohkoon. Ne koostuvat kuorituista, pyöreistä puista, poikittain kurkihirsien varassa. Puiden päät on veistetty liittymäkohdista. Ylimmäisen seinähirren kylkeen on lyöty lisätuki, jonka päälle pyöreät puut asettuvat. Siitä ne nousevat loivasti orsien päälle, orsien välinen osa on vaakatasossa. Laipio on siis aumamainen. Mietin mitä eristeitä välikaton päällä on, vieläkö muhaa, jota aikoinaan käytettiin vastaavissa rakenteissa.
Remontti on selvästi ammattimiehen työtä: korjauksissa on käytetty nähdäkseni käytetty alkuperäistä tekniikkaa, eikä mitään sellaista ole uusittu mikä ei ole ollut välttämätöntä. Ulkokatto huopakatteineen on ollut. Ulko-ovi sen sijaan ei. Matalammankin miehen on syytä kumartua, varsinkin tullessaan unenpöpperössä sisältä ulos.
Etelän tuuli on tyly pohjoiselle,
tuiskii talviset turhautumansa takaisin
Ailigaksen masto hallitsee muinaista pyhää paikkaa,
välittää aikamme tietoa, epätietoa,
harkitsemattomia viestejä, nopeita lähestymiskieltoja:
epäpyhää virtaa pyhän lähteen yli
Paljot sanat puhutaan kuten romuläjää puretaan
Kun aarre on löytynyt, on aika vaieta, sammuttaa
sanojen ja ajatusten levoton liekki
Vuoden valoisin vuorokausi, muutama luotu
on kiivennyt laelle palvomaan Atoniaan
Kiviä täällä riittää moneen Stonehengeniin,
tanssin niillä balettia rinkan kanssa
kataja koukkaa kengästä, tasapaino horjuu
Tuuli tunkee tuntoon, sen räppi korviin
Luontoromantiikan hakkaava humina hupussa,
villakynsikkäät varjelemassa sormien toimintakykyä
Kulkeeko subjekti objektissa, ovatko osat vaihtuneet?
Mikä on asetelma eri tasoissa ja näkökulmissa,
oikeutus ja mieli kulkea polutonta maata?
Porot ja tuulet yksissä tuumin ovat kuluttaneet
pintakerroksen paikoin paljaaksi
Sielikkö taistelee vastaan, ihana sievikkö,
kukkia kuin punaisia nuppineulan päitä
mummon neulatyynyssä, tyyny hiekassa, kaikki muu
viimeistä jäkälää myöten viety sen ympäriltä
Maasto on täynnä alkavia polunpätkiä,
päätymättä mihinkään kuin seinään
Umpipusikkoa ja uusi alku, yhtä nopeasti sekin loppuu
Tietymätön tien suunta, arvaamaton ajankulku:
oikealla polulla on kaksi suuntaa,
väärällä voi suunta olla hetken oikea,
Ajan valtavirta, tyhjä käsite
(paitsi esineiden määrässä &
kaikkea mikä sitä edistää
kuten että tuotetuilla tavaroilla
tuotteistetaan tapahtumat)
jos vaikutusta ihmismieliin tarkkaat
Joki pirstoutuu puroiksi, virtaa ylängön korkeaan,
olemattomiin, lumisten kurujen kylmään hiljaisuuteen
Tyhjä uoma peittyy kivenkolinaan
Veren ja jyrinän visvainen syvyys
peittyy kepeään kiehuntaan: mitä muuta voi tehdä
Jos ei mitään, voi hymyillä huulet korviin
Äänet putoavat pitkin suupieliä, tämä on huono näytelmä,
en kuule sitä ääntä, joka piilee kakofoniassa,
en näe väriä valojen säihkeessä, en kirvestä,
jolla veistää niin karkeasti, että kosketuksesta
saa tikun sormeen, en veistä jolla vuolla
niin sileätä, että sormet eivät lakkaa koskemasta
Otan kengät jalasta, kahlaan virran ylitse,
sen vettä voi juoda jälkeeni, kullan välke
ei polta jalkapohjiani, ryteikössä pusken eteenpäin,
kauhon väylää vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta
Järripeipot koomassa järistävät koivikossa,
kapustarinta haikeasti huilahtaa
Merkittömiä korvia lentää yli bisnesluokassa,
mitään tästä kuulematta yli maan,
jonka merkitys vain ylilento-oikeus
Kuivin laella kiviröykkiö muistuttaa vallasta,
joka palvoo itseään, ei tunne jokilaaksoa,
vaikka vetensä valuttaa sinne, vierittää kivet voimansa oikeudella
Sanot ehkä: tämä maa on kuollut maa:
ei ruusutarhaa, ei satakieliä lehdossa
Tuuli paukuttaa porotuvan pokia,
helisyttää lasiruutua, kitin jättämässä tilassa
kuin rumpali palikoitaan nahkakalvoilla
Helinä vaimentuu paperitupolla, porotupa heijastaa
aikaa: muovia, vaahtomuovia, solumuovia,
kaupalliset etiketit hyllyllä, tyhjien tölkkien rivit ikkunalla
Penkinaluset pullistelevat mustia jätesäkkejä
Mitäpä oikeutta minulla on närkästellä
Kunhan havaitsen ja yhdistelen yleiseen
Aallot piiskaavat järveä, palsasuon saartamaa
Sen muoto muistuttaa roikkuvatsaista valasta,
selkärangastaan notkahtanutta
Matkalla idästä länteen kauhon sen vettä kattilaan
Ja valaan ruuaksi kelpaavaa planktonia
On kuunneltava jalkoja,
rinteiden kuivat korkeuskäyrät,
vaivattomat kulkea, siirryn
sieliköiden maasta lumileinikkien koloisiin
varvikoihin, porojen liejuisiin jälkiin
Illalla lapinorvokkien, kulleroiden
ja rentukoiden kanjonissa aloittavat hyttyset
lyhyen elonsa päiviä, hillankukkia kuin juhannusruusuja
ja ruohokanukan harras silmä
Kanjonin syvä vesi kannattelee uimaria ja taimenia
Murto-osa niistä on selviytynyt tähän
Tunturi on julma meri, kanjoni sen suojaisa satama:
poikaset auringossa, matalikon suojassa
Juhannusaaton aamuna aurinko paistaa
Pikitien varrella odotan, kaksi autoa puolessa tunnissa,
kolmas jo aamueskelinen
Radio ennakoi liikenneruuhkaa, etelän teillä
En vielä tiedä, että illalla lausun:
jokainen on oman elämänsä soppa
Raportti siirtymisestä paikasta ja elämänvaiheesta toiseen.
Aluksi ajatuksena oli, että lähden vain kävelemään pihasta suoraan rinkka selässä. Aika pian tajusin maantien tappavan hohdon heti alkuunsa koko hommasta. Toista oli ehkä Elias Lönnrotin aikaan, kun polku ja tie eivät paljon eronneet toisistaan. Netin kautta löysin kuvauksia UKK-reitistä ja kansalaisen karttapaikasta merkityn reitin. Löysin myös Markus Sirkan kuvauksen patikoinnistaan läpi Suomen Haminasta Nuorgamiin. Hän käytti Kolilta alkaen UKK-reittiä ja samaa uraa ajattelin aluksi itsekin kulkea, mutta päädyin lopulta Itä-Karjalan retkeilyreittiin siinä toivossa, että se sisältäisi enemmän vanhoja metsiä ja vähemmän hakattuja. Parin vuoden aikana suunnittelin retkeä ja ostin GT-kartat, joihin reitti myös oli merkitty. Saksin ja teippasin niistä oven korkeuden verran karttaa, mutta eihän se kokonaan silti oveen mahtunut, vaikka mittakaava olikin aika suurpiirteinen: yhden suhde neljännesmiljoonaan.
Päädyin valitsemaan lähtöpaikaksi Valtimon, jossa olin eräänä kesänä ollut ”vuohipaimenena” pari viikkoa vanhimman ja nuorimman lapseni kanssa. (Jälkimmäisen kanssa osa ajasta kului Pohjois-Karjalan keskussairaalassa hänen onnistuttuaan saamaan navetan takana traktorin käyntiin ja jäätyään osittain sen takapyörän alle.)
Työasioiden vuoksi lähtö viivästyi viikolla. Päätin aloittaa retken suoraan Kuhmosta. Mustikoiden ja vadelmien paras keräysaika saattaisi muuten mennä ohi, eikä huvittelulla sentään sellaista saa vaarantaa.
Läksiäislahjaksi sain eräältä työtoverilta pienen kirjasen kortin kanssa, jossa hän kirjoitti: ”…tämä pieni kirjanen siksi, että voisit se povitaskussasi samota lähi- ja kaukomaastossa. Mistä tietää, vaikka se pelastaisi sinut salametsästäjän luodilta tai…ainakin voit kirjoittaa siihen haikuja.” – Päätinkin opetella ilmaisemaan retkeen liittyviä tunnelmia haikun ja tankan muotokielellä. Havaintoa tai ajatusta runomuodon vaatimuksiin sovitellessa kulku sujui rattoisammin. Minulla oli mukana myös nauhuri, joka antoi mahdollisuuden höpötellä asioita muistiin vapaamuotoisemmin.
Kolmas muistin apu oli kamera. Kameran käyttäjänä pidän itseäni lähinnä räpsijänä ja siitä syystä en tullut miettineeksi sille kovinkaan käyttökelpoista sijoitusta, joten kuvat jäivät kovin satunnaisiksi.
Matka on runo
ennen kuin on perillä
marjat kypsyvät
Kuulaus tummuus asuvat
kadonneissa muistoissa
Aloitan reissun reippaassa vesisateessa juhannuksen jälkeisenä tiistaina. Kajaanista bussilla Kuhmoon, siitä edelleen asfalttitietä, hiekkatietä, metsäautotietä ja lopulta olen polulla. Reitti vie välillä niin syvien ja leveiden metsäojien yli, että päätä huimaa varsinkin kun pitkospuut eivät enää ole kestävimmässä kunnossaan ja painan varusteineni sata kiloa. Välillä kuljen tuntikaupalla valoisaa harjumetsää, jossa mieli ylenee korkeuskäyrien myötä.
Sen jatkeena on viisi kilometriä uutta metsäautotietä, pinta isokokoista, irtonaista sepeliä joka varmaan odottaa tiejyrää; rinkasta huolimatta en kykene jyrää korvaamaan, mutta tällä pätkällä saa kuolemantuomion vasemman isovarpaan kynsi. Kiskon sen uuden kynnen päältä roikkumasta puolen vuoden päästä. Lue lisää
sanapasanen 