Pötypuhetta, että Jumala asettui lepäämään seitsemäntenä päivänä,

jos tarkoitetaan, että systeemi tuli valmiiksi,

sen kun huolehtii päivitykset

No ehkä Hän veti henkeä sunnuntaina, se suotakoon

Mutta jatkoi taas maanantaina

”Minä olen se mikä minä olen”

Pötyä että jokin kirkolliskokous osasi oikean opin  Dogmeja taottiin

ketjuiksi kuin kahleita: selibaatti papeille ja varsijousikielto sodissa,

kristittyjen kesken, miekkaan tarttuminen ja siihen kaatuminen ookoo,

samoin roviot Ihmisen Pojaksi itseään kutsuneen nimessä

Jumalan Pojaksi kutsutun, hengiltä raadellun

”Minä olen se mikä minä olen”

En minä sano, että tiedän, sanon että mietin En minä tiedä mitä uskon,

sanon että uskon, en usko sellaista, jonka takana en voi seisoa

En voi tietää seisonko sen takana mitä uskon:

kun se liukuu edestä pois, en voi piiloutua minkään taakse

Jos Sinä, jonka nimi on Minä olen se mikä minä olen

olet silloin polttava tuli, palan poroksi

Jos Sinä, jonka nimi on Minä olen se mikä minä olen

olet silloin Syli, en tarvitse muuta

Lyhyen ja pitkän viisarin suhde

aamuhämärässä kakkosen ja kolmosen

oikealla tai vasemmalla puolella,

onko se nyt niin olennaista

Ensisilmäyksellä virontuliaisiaan

kärräävä mies kumarassa näyttää

aamuyössä karhulta, hätäkeskuksessa soi

Odotan bussia viiden minuutin

sijaan kuusikymmentäviisi, katselen

valokiilojen leikkiä keuhkojeni ja

pakokaasujen höyryissä

Menolippu bussilla Egyptiin tuntuu kiehtovalta,

en tunne sieltä ketään, kuka sen lipun minulle tilasi?

Mitä minä siellä teen, onko joku vastassa, ehkä

paikallisia rosvoja, piirittävät heti jos näytän siltä,

että en tiedä

Kävisinkö vesi-insinööristä?

Aamiaispöydässä lehden lukeminen

sujuu jo ilman keinovaloja

Niitä tarvitaan taas, kun puiden lehdet

talon ympärillä ovat täysiä ja sadepilvet

Tintit lentelevät puusta toiseen kuin aadeehoodeet

ja ex-poliitikko, eläkeläinen,

on vihdoin päättänyt pelastaa maapallon

Mikäli uutisrunoon on uskomista

Tie nousee, lumi sen mukana,

oksien linjat katoavat lumeen, varvut peittyvät

Lumi on noussut ikkunalautojen tasalle, roikkuu

katon reunojen yli, pitää räystäistä kiinni

Se peittää puuttomaksi nyljetyn aukion,

tasapainoilee linjalangoilla, tolppien nokissa kuin

kerroskakkuja pelkkää kermavaahtoa

Lumi peittää lumen, katoaa toiseen lumeen,

unohtaa itsensä ja lumen, joka sen peittää

Kadotan katselijuuden ripsieni hämärtyviin seuloihin,

voin kuvitella moottorin itsekeskeisen ulinan

vaimentuvan pihkasydämisten lumipilareiden keskellä olemattomiin

Lumi on unohduksen äiti, talven tytär,

kerää korinsa täyteen talvitaivaan hillaa,

yökulkijaa varten

Jos haluat muistaa, torju kohteliaasti

Minulla ei nyt muuta kuin soiva hiljaisuus,

ajatus pysähtyneenä: mitä se on joka on, jossa olen

Häivähdys olemisesta vedenjakajalla,

jääkannen päällä,

vesi syö hitaasti kanttaan auki

Pysähtyneenä kuuntelemaan sointia,

suljetuin silmin, jotka näkevät saman,

minkä koko keho aistii siinä hetkessä,

täydellä painollaan, yhtenä pisteenä

Miehen päässä on tunneli   Ajatukset kulkevat

siellä metrojunassa    Asemia on harvassa

Niilläkään juna ei pysähdy   Miehen päässä on

silppusäkki  Hän nyppii sieltä punaisia langan-

pätkiä   Ne ovat hauraita, niitä ei voi solmia yhteen

Otsaa kuumottaa, mies painaa se ikkunaan

Ikkuna on huurteinen ruutu autiotuvassa

Ruutuun sulaa aukko, siitä näkyy metsä

Mies asettelee langanpätkiä ikkunalaudalle

Kärpänen herää horroksesta

Se kävelee lankojen päällä kuin punaista mattoa

Kärpänen kävelee, metsä on    Mies