Saavuin johtajan huoneeseen kutsusta. Nopeasti hän vilkaisi minua samalla kun pyysi istumaan. Sen jälkeen minulla oli tunne, että hän katsoi enemmän näkymää ikkunasta, joka oli takanani. Ehkä hän katsoi lävitseni. Myöhemmin ajattelin sitä tilannetta silloin tällöin. En muista sanoiko hän jotakin muuta ennen kuin kuulin sanat: ”Valitettavasti meillä ei ole teille enää käyttöä. Tästä päivästä lukien olette irtisanottu. Luonnollisesti saatte irtisanomisajan palkkanne.” Isällistä sävyä tavoitellen (olihan meillä hiukan ikäeroa hänen hyväkseen) hän jatkoi: ”te ette yksinkertaisesti sovi nykyaikaiseen liike-elämään, teillä on tosin ihailtava kyky solmia kontakteja, mutta teillä on paha vika: ette osaa katkaista niitä siinä vaiheessa, kun firmalle ei ole niistä enää hyötyä.

Kelasin nopeasti läpi kuluneen vuoden ja minun täytyi myöntää mielessäni hänen olevan oikeassa. Vielä firman edellisillä virkistyspäivillä hän kohotti maljaa kunniakseni. Silloin minua ei teititelty.  Tavoittelin lievästi ironista sävyä tokaistessani: teillä näyttää olevan sitä kykyä minunkin edestäni. Hän kohautti harteitaan. Hänellä oli varaa tyytyä moiseen eleettömyyteen. Kaduin jälkeen päin, että möläytin sen. En siksi, että olisin sitä sinänsä pahoitellut, vaan siksi että olisi ollut paljon tyylikkäämpää lähteä sanomatta sanaakaan. Kohauttaa hänen laillaan hartioitaan antaen ymmärtää, että teiltä lähteminen ei paljon paina.

Valhettahan se olisi ollutkin. Enkä ollut ensimmäinen, jolle kävi näin. Siitä olisi voinut repiä vähän lohtua, jos en olisi ollut perheen ainoa asuntovelan maksaja. Yritin ajatella, että tästä työyhteisöstä häipyminen on itse asiassa helpotus. Sen verran kovaksi oli peli mennyt kustannussäästöjen etsimisessä konsultin selvitysten jälkeen. Jokainen oli muutettu laskimella numeroiksi ja ellei niitä oman henkilötunnuksen viereen ilmestynyt omistajatahoa tyydyttävä määrä alkoi kamppeiden kasaus. En voinut kuitenkaan kieltää, että työni sinänsä oli kiinnostavaa tarjotessaan mahdollisuuden monenlaisten ihmisten tapaamiselle.

Poistuin huoneesta sanomatta enää sanaakaan. Se sijaitsi viidennessä kerroksessa. Äkillisestä mielijohteesta valitsin hissin sijasta portaat. Kävellessäni harkitun hitaasti portaita alas kerros kerrokselta mieleen nousi ensimmäinen työpäivä vuosia sitten. Sen innostunut odotusta, kun sulkeuduin hissiin ja se aloitti nousun tähän samaan kerrokseen. Siinä nousi samalla paljon enemmän kuin vain minun fyysinen olemukseni.

Samassa mieleen välähti ajatus miksi valitsin portaat: olisin kokenut olevani narri, jos olisin käyttänyt potkujen jälkeen samaa hissiä, jolla olin niin herraa tänne silloin kerran noustessani.

Ennen katutasoa olin kehitellyt uuden hissiasenteen: minulle saavat tästä eteenpäin portaat riittää. Niitä astutaan itse niin ylös kuin alas askelma, korkeintaan kaksi kerrallaan. Hissiin en enää luota.