On sydämetöntä ja julmaa muodostaa jäätelöön liittyvä yhdyssana, jossa annetaan ymmärtää, että jäätelöön voisi liittyä jotakin epämiellyttävää ja epäilyttävää. Siksi en käytä sellaista sanaa muuta kuin ilmaistakseni mistä aiheesta tänään on kirjoitettava, niin vastenmielistä kuin koko teeman käsittely minusta onkin. Jään odottamaan milloin pääsemme kirjoittamaan aiheesta “lipevä lempi” tai “akkamainen hengenpelastaja”.

Kevät alkaa silloin, kun mieleen tulee, että nyt on sopiva hetki mennä grillikioskille ja nuoleskella yksi irtojäätelö. Lakritsi tai mango saavat kunnian aloittaa jäätelökesän. Ei missään tapauksessa vanilja, sillä se kuuluu lauantai-illan huumaan saunan jälkeen. Silloin siihen kuuluu myös marjahillo. Erilaisilla marjahilloilla siihen saa mielenkiintoisesti vaihtelevia sävyjä. Uskomattoman mainio on sokeriton puolukkahillo. Se toimii kuin vastaava puolukkamehu vodkan kanssa. Paitsi että pään sijasta kihahtaa vatsaan.

Tästä tuleekin mieleen teoreettinen asetelma, josta voisi seurata otsikon mainitsema tuote. Henkilö (en nyt tasa-arvon vuoksi tarkenna sukupuolta) hankkii litran vaniljajäätelöä, litran vodkaa ja käy kellarista hakemassa puolukkamehua ja hilloa. Näitä hän sitten naukkailee ahkerasti illan kuluessa. Kun osa nautinnasta menee päähän ja osa vatsaan, siitä saattaa syntyä kestämätön jännite näiden kahden valtakeskusen välille ja seurauksena on kompromissi: kaikki aineet tulevat ulos suun kautta niin vatsanperusteellisesti. Edelliseen pakinaan liittyen tästä voisi käyttää ilmaisua kierrätys. Varsinkin jos on ehtinyt vessan pöntölle ja tämä vessa on kompostoivaa lajia eikä vesivessa. Tietenkin olisi suotavaa, että ennen mainittua paikkaa ehtisi tapahtua hitaampi prosessi, jossa ravinnekierto olisi lähempänä käyttökelpoisuutta. Mutta nyt olen näköjään jumittumassa edelliseen haasteeseen, joten lopetan ja totean: haju- ja näköaistimusten pohjalta olen valmis hyväksymään tästä lopputuotteesta haasteessa mainitun ilmaisun.