Ystävyytemme juuret ulottuvat lapsuuteen ennen kouluikää. Olin kaksi vuotta Liisaa nuorempi. Kun hänen tuli aika lähteä kouluun, ei hän halunnut sinne ilman minua. Siksi hän halusi lykätä koulun aloittamista ja siihen setä ja täti (Liisan vanhemmat) suostuivatkin. Minä puolestani pääsin seuraavana vuonna kuunteluoppilaaksi. Vaikka olimme kovin erilaisia, ei se ystävyyttämme haitannut.

Järvelä (Liisan koti) oli sellainen paikka, että sinne saivat kaikki kylän lapset tulla. Leikit olivat joskus aika rajujakin. Niinkuin vesisota, jossa ämpärillä heitettiin vettä tupaan turvaan juosseiden perään. Täti vain sanoi, että voe tokkiisa, elekeä nyt niin paljon etten ehi entisiä poes lakasta. Nokea otettiin sormeen hellan renkaista ja yritettiin pyyhkäistä toista naamaan. Kerran Liisa jäi päästään yhden pojan kainaloon, niin tämä pyöritti koko nokisen pannunpohjan päähän. Eihän se mäntysuovalla pois lähtenyt. Aamulla kun Liisa tuli kouluun, opettaja sanoi että on syytä käydä pesemässä tukka kotona. Minä silloin viittasin ja kerroin mistä oli kysymys ja lupasin että heti pestään, kun koulusta päästään. Opettajaa alkoi hymyilyttämään ja hän antoi Liisan jäädä.

Kolokunjoessa oli aikanaan yhdeksän talon yhteinen vesivoimala. Sähkölangan virkaa toimitti paremman puutteessa piikkilanka. Sen valvomisessa Liisalla ja minulla oli omat vuoromme. Yhdentoista aikoihin illalla piti lähettää vipua kääntämällä valomerkki, että kohta sammuu.

Kaikkensa Liisa pyrki tekemään, että täti viihtyisi. Vaikka kyllähän täti poikia enemmän arvosti kuin tyttöjä. Yhdessä aloitimme työt Malmin sairaalassa. Vuonna 1951 Einolta (Liisan veli) tuli kirje Liisalle, jossa pyydettiin tulemaan Keiteleelle myyjäksi. Aittaan oli tarkoitus perustaa kauppa.

Liisa sanoi itsensä irti ja lähti. Mutta ei tullut mitään kauppaa. Vain poikien paitojen pesemistä. Kun nämä lauantai-iltana olivat häipyneet rientoihinsa kovat kaulassa, itki Liisa joskus omaa kohtaloaan.

Tuolla rannassahan Liisa sen Eeron kanssa viikon vietti minun mökillä. Täti sanoi, että kun saisi ne jotenkin erotetuksi ja olin minäkin vastaan. Pelkäsin koko miestä. Sillä oli niin pitkä puukkokin, jota löi pöytään. Liisa sanoi, että en minä sen kanssa naimisiin. Ei sen kanssa kukaan pysty aviossa elämään.

Liisa minullekin ehdotti kun eläkkeelle jäin, että alkaisin aikani kuluksi käydä kansalaisopiston käsityöpiirissä. Mutta ei minua käsityöt kiinnosta. Aika kuluu hyvin muutenkin. Minä siltä kerran kysyin, että mitä sinä noilla kaikilla käsitöillä teet. Se mietti vähän aikaa ja naurahti, että jääpähän muille jaettavaa, kun aika hänestä jättää. Liisalta löytyi sanat joka tilanteeseen. Mutta sanoi se sitten kerran, että viisaasti taisit tehdä, kun et maton kutomiseen ryhtynyt. Hän kun oli itsensä kipeäksi siinä touhussa hakannut.

Talo näyttää kaksikerroksiselta. Siinä asuu nuori mies, vielä koululainen. Hän nukkuu yläkerrassa. Sen ikkunoista näkee kauaksi yli koko kylän, sillä talo sijaitsee yksinäisellä kukkulalla. Sieltä näkee tuntemattomia ihmisiä kulkemassa kiemurtelevilla hiekkateillä, joiden välissä kasvaa niittyä ja matalaa pajukkoa. Iltaisin hän istuu tuntikaupalla ikkunassa ja katselee ihmisten kulkua. Jos heitä ei näy hän tarkkailee horisonttia ja pilviä. Alakerrassa hän käy koulua ja askartelee. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen hän laskeutuu aamuisin portaita ja nousee niitä iltaisin takaisin.

Vuosia sitten kun vanhemmat vielä elivät, äiti opetti hänelle humanistisia aineita ja isä luonnotieteitä ja tekniikkaa. Vanhempien eläessä hänen luonaan kävi joskus leikkikaveri. Hän itse ei käynyt koskaan missään. Eikä kukaan ollut pyrkinyt vanhempien kadottua hänenkään luokseen. Muuten mikään ei ollut muuttunut hänen päiväjärjestyksessään. Hän osasi jo opiskella itsekseen eikä kirjoista ollut puutetta.

Mutta sitten kaikki vain muuttuu. Hän ei ymmärrä enää lukemaansa. Yläkerrassa hän kävelee levottomana ja siirtelee huonekaluja. Hän ei halua katsella enää ulos, vaan vetää verhot ikkunoiden eteen. Alakerrassa hän torkahtelee kirjojen ääreen ja näkee pahoja unia. Ne ovat jatkokertomuksia öisille: pimeätä, jossa köysinippu luikertelee käärmeen lailla, tuulen mukana heiluva kuu, lumen tukahduttava massa hänen päällään. Hän herää epämiellyttävän tunnelman ennen aikojaan. Kirjojen tieto ei tartu enää hänen päähänsä.

Liikuntaan kuuluu talon kiertäminen päivittäin tunnin ajan. Talon ympärillä on tiheä kuusiaita. Pitkän aikaa hän on lyönyt laimin liikuntatuntinsa, koska on pelännyt poistua talosta. Lopulta levottomuus pakottaa hänet ulos kiertämään taloa ympäri. Hän haluaa olla intiaani, joka ryömii seinän viertä heinikossa. Heinikkö peittää kivijalan näkyvistä. Ryömiessään hän havaitsee maan rajassa kapean ikkunan, josta hän ei ole tiennyt mitään. Se on niin likainen, ettei juuri perustuksesta erotu. Hän tekee heinistä tupon ja hankaa lasia. Käsillään varjostaen hän työntää naamansa kiinni ruutuun. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän ihmettelee: miksi hänelle ei ole mainittu kellarista mitään? Alakerrassa mikään ei ole viitannut siihen, että sieltä veisivät portaat alemmaksi. Vähitellen hänelle alkaa hahmottua lasin läpi puolipimeä kellaritila, johon pääsee tunkeutumaan hiukan valoa hänen ohitseen ruudusta.

Hän säpsähtää. Sydän alkaa takoa epämiellyttävästi. Hän kieräyttää rajusti itsensä päin kuusiaitaa, pujahtaa sen väljemmästä kohdasta ulos pihapiiristä ja syöksähtää pystyyn kuusiaidan takana. Poika ryntää silmittömään juoksuun läpi laajan peltoaukean pitkin kärrytietä. Kylän kohdalla hän hiukan hillitsee vauhtiaan, mutta ei antaudu kenenkään kanssa puheisiin. Hänestä näyttää, että monet yrittävät lähestyä häntä sanoakseen jotakin: ojentuvia käsiä, aukeavia suita, hämmästyneitä ilmeitä. Hän ei halua kuulla mitään, vaan lisää vauhtia.

Lopulta hän saa juosta rauhassa. Silloin hän hidastaa vauhtia ja alkaa kävellä. Maantiedon pohjalta hän tietää sataman. Hän menee sinne. Pitkä merimatka odottaa. Hän ei vielä tiedä, että tulee joskus takaisin. Mutta silloin moni asia on toisin.