Aihearkisto: pakinaperjantai

Pakinaperjantain haaste 235: kummitusjuttu

Suntio lähestyi kirkkoa iltahämärissä. Hän oli jättänyt autonsa kauaksi kirkonmäeltä varmuuden vuoksi. Eihän työkseen kirkossa käyvän olisi tietenkään tarvinnut peitellä työpaikkaansa menemistä. Mutta suntio oli päättänyt viettää siellä nyt myös hiukan vapaa-aikaa. Aamupäivällä pidetyn ehtoollisjumalanpalveluksen jäljiltä oli jäänyt, kuinkas sattuikaan, lähes täysi viinipullo. Väljähtyyhän se vain, paras juoda pois. En minä kyllä uutta ala aukaisemaan, suntio vannoi mielessään.

Sivusilmällä hän huomasi, että sakastin ikkuna oli auki. Ei sepposen selällään, mutta ei lukittunakaan. Hän päätti jatkossa olla huolellisempi. Se tuli sydämestä, sillä viinin tuleva huuma jo lämmitti sydäntä niin. Sakastissa hän vetäisi pöytälaatikon auki ja hamusi viinivaraston avainta. Hän oli tehnyt sen työnsä puolesta satoja kertoja ja silloin tällöin harrastusmielessäkin. Mutta avainta ei ollut siellä. Se tieto iski suorastaan pelottavasti. Oliko hän tulossa niin vanhaksi, että alkoi unohdella? (Hän oli kuulevinaan etäisen naurahduksen.) Taskulampulla hän tarkasti vielä muutkin laatikot perusteellisesti. Ehkä se jäi varaston oveen. Ja toden totta siellähän se oli, hän huomasi huojentuneena. Aukaistuaan kaapin hän näki heti, että nyt eivät asiat olleet tolallaan. Paitsi vajaaksi jäänyt niin myös monta täyttä pulloa oli hävinnyt.

Kiireesti hän säntäsi kirkkosalin puolelle tarkistaakseen näkyisikö siellä syyllistä. Jotakin mustaa valkoisella taustalla leijaili parvelta hänen juostessaan. Mielessä kävi hullu ajatus, että kummituksetkin olivat nykyään tummaihoisia. Samassa hän kompastui ja kaatui pitkin pituuttaan päällimmäiseksi kasaan, josta alkoi kuulua örinää ja kiroilua. Siinä makasi viinin uuvuttamia miehiä sievä joukko. Yksi nauroi parvekkeella ja heilutteli lakanaa, johon oli töherretty musta käkkärätukkainen mies. Varmuuden vuoksi alla luki: neekeriukko

Seuraavalla viikolla lehdessä kerrottiin, että eräs kansanedustaja oli saanut ryhmältään huomautuksen sopimattomasta käyttäytymisestä. Edustaja ilmoitti katuvansa, että oli selventänyt lakanan kuvaa sopimattomalla tekstillä.

Mainokset

Pakinaperjantain haaste 234: liimasalko

Tämä tapahtui ennen kuin Oulun taidemuseo perustettiin. Se nimittäin perustettiin liimatehtaana toimineeseen rakennukseen. Siinä tehtaassa työskenteli aikoinaan muuan Liimatainen. Hän oli pitkä ja laiha mies. Oli ollut pienestä pitäen, ainakin pitkä ja laiha. Nimen ja olemuksen yhdistelmästä kehkeytyi väistämättä nimeksi liimasalko jo kouluaikana.

Ja oli selvää, että työ liimatehtaassa vain vahvisti tuon kutsumanimen, niin että moni työtoveri ei hänestä muuta nimeä tiennytkään.

Sotien jälkeen tehtaat kävivät jälleenrakennuksen myötä täysillä. Työturvallisuus oli nykyiseen verrattuna puutteellista ja liimahöyryt kulkivat työsalissa ajoittain aika esteettömästi. Useimpien mielestä se oli epämiellyttävää, mutta Liimataiselle höyryt sopivat. Hän pääsi niiden myötä sopivan euforiseen tilaan ja päivä kului kuin huomaamatta. Jos oli tarjolla ylitöitä, hän mielellään otti ne vastaan. Hengityssuojaa hän aina tarpeen mukaan manipuloi niin, että olotila pysyi vakaana. Useimmat työtoverit naureskelivat hänelle ainakin selän takana ja jos puhuttelivat, niin saattoivat kysyä: mitäs mieltä Liimasalko on tästä uudesta vähemmän liuottimia sisältävästä liimasta, ei taida olla entisen väärti. Liimataiselle tämä oli kuin kärpäsen surinaa, ei hän näihin heittoihin reagoinut. Vasta paljon myöhemmin keksittiin ilmiölle sana työpaikkakiusaaminen.

Åströmin liimat olivat tehokkaita ja tekivät tehtävänsä myös Liimataisen pääkopassa. Vasta siinä vaiheessa kun työt alkoivat jäädä huonolle hoidolle, työnjohto kiinnitti asiaan huomiota. Hänet määrättiin lääkäriin, jossa vauriot todettiin ja määrättiin kuntoutukseen. Säännöllisen työelämän tarjoamaan euforiaan syntyi katkos, johon Liimatainen ei ollut arvannut varautua. Hän sai ankaria vieroitusoireita ja yritti vakuuttaa olevansa täydessä työkunnossa, mutta lääkärin oli toista mieltä. Tästä Liimatainen ei enää selviytynyt. Hän sai sairauskohtauksen ja menehtyi yöllä; hoitajakaan ei ehtinyt ajoissa paikalle, sillä hänellä oli menossa toista tuntia kestävä riitaisa puhelu tyttöystävänsä kanssa. (Keskuksenhoitajalla, siis sentraalisantralla oli asiasta varmoja tietoja.)

Työpaikan puolesta kukkaseppeleen arkulle laski työnjohtaja. Hän oli piilottanut siihen puoliavonaisen liimatuubin (ilmeisesti höyryt jo hänessäkin vaikuttivat). Aromit leijailivat kirkkosalissa saattoväen haisteltavaksi asti. Sen ansiosta moni paikalla ollut (montahan heitä ei tosin ollut) vielä vuosien päästä muisteli yhteisille tutuille, että oli se Liimatainen melkoinen liimasalko… oli se…vielä arkussakin imppasi.


Pakinaperjantain haaste 233: kauheusleikkaus

Työterveyskirurgi tutki potilaan geenikarttaa löytääkseen vee-geenin, jonka työnantaja oli määrännyt operoitavaksi. Työläinen oli osoittanut uppiniskaisuutta, kun firma oli tehnyt saneerauksen ja omistajajärjestelyjä, joiden seurauksena työt olivat lisääntyneet, mutta palkka huonontunut. Oli ennenkuulumatonta, että omistajakuntaan kuulumaton otti niin kärkkäästi kantaa asiaan, joka ei hänelle kuulunut. Tai siis jossain kehitysvaiheessa sellaistakin oli tapahtunut, mutta vain jotkut historioitsijat olivat selvillä niistä asioista. Nykyisin tavallisilla ihmisillä ei ollut aikaa tutkia menneitä, sillä työskentely tässä ja nyt tulevaisuuden hyväksi oli aate, joka hallitsi ihmisten ajatuksia, voi sanoa lähes täydellisesti.

Kirurgi pohdiskeli vielä hetken saamaansa tehtävää. Probleema oli aika kinkkinen, sillä geenillä oli yhteyksiä kognitiiviseen aivoalueeseen. Tietynlaisten väärien tietojen arveltiin aktivoivan tämän vee-geenin. Lääkärin piti nyt harkita olisiko parempi poistaa aivoalue, jossa vääristävät tietueet sijaitsivat vai geeni. Lopulta hän päätyi geeniin syystä, että kyseessä oli vielä aika nuori ihminen, jolloin aivoalueet olivat niin joustavia, että sama tietue voisi putkahtaa esiin jollain toisella alueella. Perussyy oli kuitenkin geenissä, joten varminta on hoidella se, hän mumisi samalla kun avustaja jo ojensi hänelle tarpeellisia välineitä.

Iltapäivällä potilas heräsi. Lääkäri kiiruhti paikalle valmiina testaamaan operaation onnistumisen. Hän näytti tälle tehtaanjohtajan kuvaa ja pyysi kertomaan mitä mielikuvia se hänessä herätti. Potilas silmäili kuvaa hetken vielä tokkuraisena nukutuksen jäljiltä, ummisti välillä molemmat silmänsä, katsoi sitten kuvaa vuoronperään vasemmalla ja oikealla silmällä ja lausui: ”kun katson oikealla silmällä, näen isällisen ja rakastavan johtajamme. Vasemmalla silmällä katsoen hän on vittumaisin ihminen, johon minulla on ollut kyseenalainen kunnia lyhyen elämäni aikana tutustua.”

Kierroksen päätteeksi lääkäri kirjoitti epikriisiin: operaatio onnistui puolittain. Jatkotoimenpiteenä vasemman silmän poistaminen, jonka jälkeen potilas on täysin työkykyinen ja voi palata työhönsä.


Pakinaperjantain haaste 232: maavalas

Valas rötkötti tyytyväisenä mäenrinteessä. Se oli juuri käynyt lehmien luona alaniityllä ja raahautunut vähän suojaisempaan paikkaan, koska ei halunnut herättää huomiota. Ihmisistä ei ollut takeita mihin ryhtyisivät, jos saisivat vihiä hänestä. Vähintäin kaikkien kanavien tv-ryhmät ryntäisivät paikalle ja siinä sitä sitten menisi aikaa hukkaan väsätessä vaivalloisesti vastauksia tyhmiin kysymyksiin, kuten esim. että miten olette joutuneet tänne ja miten on mahdollista, että pysytte hengissä kuivalla maalla. Niin kuin hän olisi joku kala, jolla on kidukset!

Se keskittyi kuuntelemaan peipposten laulua, johon se oli erityisen viehtynyt. Vähän se jo itsekin sitä osasi. Pari naaraspeippoa oli käynyt juttusilla. Hänellä olikin onneksi ollut mahdollisuus tarjota niille ihoon tarttuneita siemeniä, joita ne innokkaasti pistelivät nokkiinsa pitkän muuttomatkan nälittämänä. Joskus iski pieni haikeus, kun muisteli elämää merenlahdella. Silloin hän hiljaa itsekseen viserteli kanarialintua. Heidän sukuaan kutsuttiinkin merten kanarialinnuiksi. Mutta hän ei antautunut nostalgian valtaan sen enempää, hän oli valinnut oman tiensä eikä silloin sopinut taakseen vilkuilla.

Ihmiset vaivasivat päätään kovasti yrittäessään päästä selville miksi valaat uivat joukoittain rantaa ja menehtyivät mieluummin kuin palasivat merelle takaisin, vaikka hinausapuakin annettiin. Valaamme oli hyvin tietoinen mistä oli kysymys. Ei suinkaan mistään suurvaltojen laivastojen merenalaisista tutkajärjestelmistä merkkiäänineen. Ei meren saastumisesta. No ehkä sikäli, että pelko meren tulevaisuudesta oli johtanut tähän suoraviivaiseen toimintaan. Valaat olivat saaneet selville, että ihminenkin oli kuulemma ollut joskus merenelävä, joka oli noussut maihin ja alkanut elää ihmisiksi. Valaiden keskuuteen oli syntynyt uskonlahko, joka oli väittänyt, että maihinnousu oli ainoa mahdollisuus pelastua tuhoutuvasta merestä. Nyt tarvitaan rohkeutta ja uudisraivaajahenkeä. Joku meistä varmasti onnistuu muuttamaan maalle, kunhan kovasti yritetään, oli sanoman ydin.

Valaamme oli seurannut käytyä keskustelua uteliaana, mutta tehnyt omia johtopäätöksiään. Hän oli varma, että moinen töytäily rannalle oli silkkaa typeryyttä ja johti vain turhiin kuolemiin. Sen sijaa hän itse muutti mutaiseen lahteen, varoen kuitenkin jäämästä mahastaan kiinni pohjaan. Siellä hän vähitellen totutteli joen tuomiin maa-aineksiin. Eräänä runsaan kevättulvan päivän hän sitten uskaltautui ylös jokea, joka levittäytyi laajalti peltoaukeille. Sillä reissulla se tapasi myös Mansikin ja he ystävystyivät välittömästi.

Mansikin isäntäväkeen kuuluva kuusivuotias poika oli kerran yllättänyt ne yhdessä. Valaamme ei ollut huomaavinaankaan poikaa eikä poikakaan nostanut asiasta meteliä. Sen verran asia kuitenkin jäi pojan mieltä vaivaamaan, että hän aloitti asiasta keskustelun seuraavana aamuna pöydässä.

– Se on kyllä emävale, kymmenvuotias sanoi ilmeellä, josta ei voinut olla varma oliko kyseessä närkästys vai huvitus. Luultavasti vähän molempia.

– Kylläpäs näin. Se makasi kedolla ja imi lehmän tissistä maitoa. Oli yhtä valkoinenkin kuin maito, kuusivuotias jatkoi aloittamaansa tarinaa.

– Varmaan tulvien aikana jokea ylös merestä ja sitten jäänyt tulvaniitylle vangiksi, kuten se yksi iso hauki sinne ojaan…

– Syöhän se puurosi nyt, että päästään lähtemään eskariin, äiti jo hoputti

Että isot ihmiset on sitten tylsiä, poika ajatteli ja päätti pitää asian vain omana tietonaan tästä eteenpäin.

Valaamme sen sijaan päätti ottaa pienet aamupäivätorkut; se oli näet herännyt jo kukonlaulun aikaan ihailemaan auringonnousua ja käynti niitylläkin oli vielä aika väsyttävää. Evällään se vaistomaisesti pyyhki suupieliään, vaikka maito oli ylös rinnettä könytessä pyyhkiytynyt jo pois ja kellahti kyljelleen katajapensaan suojaan.


Pakinaperjantain 229. haaste: jäätelöällöke

On sydämetöntä ja julmaa muodostaa jäätelöön liittyvä yhdyssana, jossa annetaan ymmärtää, että jäätelöön voisi liittyä jotakin epämiellyttävää ja epäilyttävää. Siksi en käytä sellaista sanaa muuta kuin ilmaistakseni mistä aiheesta tänään on kirjoitettava, niin vastenmielistä kuin koko teeman käsittely minusta onkin. Jään odottamaan milloin pääsemme kirjoittamaan aiheesta “lipevä lempi” tai “akkamainen hengenpelastaja”.

Kevät alkaa silloin, kun mieleen tulee, että nyt on sopiva hetki mennä grillikioskille ja nuoleskella yksi irtojäätelö. Lakritsi tai mango saavat kunnian aloittaa jäätelökesän. Ei missään tapauksessa vanilja, sillä se kuuluu lauantai-illan huumaan saunan jälkeen. Silloin siihen kuuluu myös marjahillo. Erilaisilla marjahilloilla siihen saa mielenkiintoisesti vaihtelevia sävyjä. Uskomattoman mainio on sokeriton puolukkahillo. Se toimii kuin vastaava puolukkamehu vodkan kanssa. Paitsi että pään sijasta kihahtaa vatsaan.

Tästä tuleekin mieleen teoreettinen asetelma, josta voisi seurata otsikon mainitsema tuote. Henkilö (en nyt tasa-arvon vuoksi tarkenna sukupuolta) hankkii litran vaniljajäätelöä, litran vodkaa ja käy kellarista hakemassa puolukkamehua ja hilloa. Näitä hän sitten naukkailee ahkerasti illan kuluessa. Kun osa nautinnasta menee päähän ja osa vatsaan, siitä saattaa syntyä kestämätön jännite näiden kahden valtakeskusen välille ja seurauksena on kompromissi: kaikki aineet tulevat ulos suun kautta niin vatsanperusteellisesti. Edelliseen pakinaan liittyen tästä voisi käyttää ilmaisua kierrätys. Varsinkin jos on ehtinyt vessan pöntölle ja tämä vessa on kompostoivaa lajia eikä vesivessa. Tietenkin olisi suotavaa, että ennen mainittua paikkaa ehtisi tapahtua hitaampi prosessi, jossa ravinnekierto olisi lähempänä käyttökelpoisuutta. Mutta nyt olen näköjään jumittumassa edelliseen haasteeseen, joten lopetan ja totean: haju- ja näköaistimusten pohjalta olen valmis hyväksymään tästä lopputuotteesta haasteessa mainitun ilmaisun.


Pakinaperjantain 228. haaste: kierrätys


–  Älä pistä sitä foliota sekaroskiin, siellä on se metallien korikin!

Mies aukaisi alakaapin ovea isommalle että sai työnnetyksi kiiltävän palloksi rutistetun folion oikeaan paikkaan. Se oli peräisin Fazerin sinisestä. Mies oli sen ostanut emäntää ilahduttaakseen viikko sitten, mutta siinäkin oli ollut jotakin vikaa. Levystä puuttui reilun kaupan merkki, joten kyse saattoi olla riistoraaka-aineesta. Kumartuminen ison mahan kanssa oikeaoppisen lajittelun kannalta tarpeelliseen asentoon aiheutti epämukavaa oloa. Mitä hittoa sitä kaikkia roskia pitää eri purkkeihin, välttäisi tuo vähempikin vöyhotys asiasta, mies ajatteli, mutta päätti tällä kertaa pitää suunsa supullaan. Näistä asioista oli jo vuosien kuluessa käyty monta riitaa sen jälkeen kun Hanna oli höyrähtänyt näihin vihreisiin aatoksiin.

Kyllähän Heikki noin periaatteessa kannatti tavaroiden ja jätteiden kierrätystä, olihan siinä järkeä. Mutta jotenkin se pikkutarkka vanaattisuus ja kontrolli, jolla Hanna asiaan suhtautui, korpesi miestä välillä ja hän äityi väittelemään vastaan sellaisissakin jutuissa, joista itse asiassa oli samaa mieltä Hannan kanssa. Hannalla ei huumorintaju eikä joustavuus ulottunut ainakaan näihin asioihin.

Niinpä teemasta oli tullut heidän parisuhteensa mittari. Kun parisuhteen taivaalle hiljalleen kertyy tummia pilviä, mistä niitä nyt milloinkin pariskunnalle sitten kertyykin, tilanne odotti vain sopivaa kierrätykseen ja lajitteluun liittyvää kipinää, josta ukonilma puhkesi ja päättyi sitten aikoinaan seestyneeseen ja leppeään tunnelmaan kuin savusaunan jälkilöylyissä.

Mutta nyt Heikki päätti siis olla hiljaa ja tehdä kuten piti.

Pitäisi oikeastaan järjestää nämä korit jotenkin helppokäyttöisemmiksi, hän sen sijaan sanoi. Olutpullot ja tölkit riippuivat muovipussissa oven kahvassa ja välillä putosivat romisten, niin että kissa säntäsi kauhuissaan karkuun.

Heikki selaili Anttilan kuvastoa, jonka postitusta nainen oli parikin kertaa yrittänyt turhaan lopettaa. Sen riesan siitä oli saanut, kun oli kerran erehtynyt jotakin ostamaan. Hän selaili huomiota herättävän hitaasti naisten alusasusivustoja. Aivan oikein, Hanna kiinnitti jo asiaan huomiota:

– Mitä se nyt sieltä tiiraa, älä vaan väitä, että minulle sieltä asuja kahtelet.

– No en, kierrätystä vaan aattelen.

– Kierrätystä? Uusiahan ne vaatteet siellä ovat.

– No en minä vaatteista. Aattelin, että jos hankkisin tuollaisen asun kantajan ja pistäisin sinut kierrätykseen.

Hanna sieppasi kuvaston ja alkoi rullata sitä tötteröksi samalla kun Heikki jo suojasi päätään käsillä ja ajatteli, että nyt on hyvät merkit ilmassa. Sivullinenkin olisi nähnyt ensimmäisestä mäjäyksestä, että ei tämä nyt ihan totista touhua tainnut olla. Mitä lie teerenpeliä.


Pakinaperjantain haaste 227: ongelmattomuus

Ongelmattomuus on tila, jota moni tavoittelee niin kovasti, että joutuu sen kanssa moniin ongelmiin. Näin ongelmattomuus kumoaa itsensä ja voimmekin siirtyä varsinaiseen teemaan, ongelmallisuuteen.

Vaikuttaa, että on ihmisiä, jotka toistuvasti hakeutuvat tai ajautuvat ongelmiin. Ikään kuin heidän olemassaolonsa tunne riippuisi siitä. Olen ongelmissa, olen siis olemassa. Ongelmissa piehtaroiminen tuo elämään merkitystä ja draamaa. Ne synnyttävät tarvetta kääntyä toisten ihmisten puoleen, sillä toiset ihmisethän rakastavat minun ongelmieni pohtimista. Näin he nimittäin voivat unohtaa omat, minun tilanteeseeni verrattuna vähäisemmät päänvaivansa. Näin edistän samalla luontevaa sosiaalisuutta, josta nykyisin on niin kova pula.

On kyllä olemassa joitakin omituisia ihmisiä, joilla ei koskaan ole, ei ainakaan näytä olevan eikä puheista päätellen kuulu olevan ongelmia. Ilmeisesti he ovat päinvastoin kuin edellinen laji oppineet ennakoimaan ja kiertämään kaikki ongelmalliset kohteet. Ehkä heistä jo pienenä sanottiin, että on niin helppo lapsi. Kun sitä kehumista on kuunnellut pienestä pitäen, niin kai siihen on pakko uskoa ja siitä uskosta on tullut niin tärkeä osa identiteettiä, että sen ylläpitämiseen satsataan vaikka kaikki sielunenergia. Jos minulta menee vasen jalka, niin onneksi oikea, se vahvempi, on vielä jäljellä. Eihän siitä nyt kannata metelöimään heittäytyä. Monelta meni sodassa molemmat jalat ja vielä toinen käsi.

Ongelmattomuuden ehto on siis se, että ei tehdä mistään asiasta numeroa. Ongelmattomuus toimii niin kauan kuin näin matalasta profiilista ei tule sinänsä ongelmaa. Jossain vaiheessa joku skandaalilehti saa vihiä miehestä, joka on niin vaatimaton ja tasaisen tasapainoinen, aina vain toisten parasta ajatteleva, että tempaisee miehestä jutun, jonka jälkeen kaikki on mennyttä. Mutta taitava ongelmattomuuden merellä seilaava onnistuu kyllä pysyttelemään ongelmia aiheuttavasta mediajulkisuudesta erossa. Eikä se niin vaikeata olekaan, sillä maailma on täynnä medialle otollista ongelmahakuista porukkaa, joka ilomielin rientää uhrautumaan tälle alttarille ja pelastamaan jalkapuolemme ajautumasta myös mielipuoleksi.

 


Pakinaperjantain haaste 221: onni-arvostus-ja-kiitollisuus

 

 

Monta kertaa olen pysähtynyt miettimään mistä on kotoisin se vaikeus, että avaisin sanaisen arkkuni antamaan tunnustusta jollekkin, joka sen mielestäni ansaitsisi. Ansaitsisi? Pitääkö tunnustus ansaita? No totta hitossa, muutenhan sitä on valehtelija ja mielistelijä. Onko tuossa tausta-ajattelussa jotakin johtolankaa ilmiölle? Ehkä en ole pätevä arvioimaan sittenkään toista tekemisineen ja joudun naurunalaiseksi, jos menen kiittelemään jutusta, joka sittemmin osoitetaan täysin ala-arvoiseksi. Paras pitää vain turpansa rullalla niin omista kuin toistenkin tekemisistä.

 

Hyväksytyksi tulemisen kokemuksen puute (ilmaisu on niin mutkikas ja kömpelö, että se jo paljastaa miten käsittelemätön ilmiö on kyseessä; se ei ole vielä ehtinyt sanastoon) on keripukkiin verrattava ilmiö. Pihdataanko hyväksymistä siksi, että ajatellaan sen saavan aikaan näyttämisen halua ja sen puolestaan sankarillisuutta? Sitten kun sankari on syntynyt, olemme lääpäällämme ja roudaamme häntä ympäri maata kaikkien kumarrettavana. Meillä on vain luusereita ja sankareita, jos julkisuutta on uskominen.

 

Omasta kasvatusperinteestäni en ole paljon pystynyt arvonannon taitoa kiskomaan. Työurallani se on ollut/ olisi kuulunut olla kuitenkin keskeinen ominaisuus. Nimenomaan sanoiksi pukeminen on ollut vaikeata. Elekielellä luulen ilmaisun onnistuneen paremmin, mutta kaikille se ei välttämättä välity sillä tavalla. Kannustamisen tarve ja vaatimus on läjähtänyt joskus kuin vasten kasvoja. Välillä sen takaa on näkynyt vähän simppeli ihmiskäsitys, jossa kuvitellaan ihmisen olevan reagointiautomaatti, joka käynnistyy oikeaan suuntaan, kun vain kehutaan kunnolla. Ja voihan se toimia jonkun kohdalla niinkin.

 

Arvostuksen voi ajatella olevan persoonallisessa vuorovaikutuksessa ilmenevää, jolloin kyse on toisen hyväksyminen semmoisenaan ilman odotuksia tai vaatimuksia hänen muuttumisestaan joksikin ”paremmaksi”. Itse asiassa tuon arvostuksen ilmaiseminen on ollut minulle melko helppoa.

Koulussa kuitenkin on kysymys usein siitä, että oppilasta tulisi kannustaa kehittymään koulun tavoitteiden suuntaisesti. Jos oppilas ei ole motivoitunut koulun tavoitteista, lienee kai lähes virkarikollista antaa hänelle arvostusta/ kannustusta. Kasvattajan roolin mukainen kannustus on sen alkuperäisen merkityksen mukaista: kannuksia painetaan kylkiin, niin että on pakko juosta lujempaa ettei enempää paineta. Kasvattajat kasvattavat systeemiin sopivia rattaita ja ne jotka eivät siihen sopeudu, joutuvat syrjäytetyn uralle. Ja niitähän armaassa Suomen maassamme valitettavasti riittää.

 

Ajattelen kuitenkin, että lapsella pitäisi olla mahdollisuus tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään eikä toivottuna roolin suorittajana. Joku sanoo nyt ehkä, että lapsia ymmärretään jo liikaa ja niistä on juuri sen tähden tullut itsekeskeisiä paskiaisia. Siltä osin kuin se pitää paikkansa, väitän kyseessä olevan pikemminkin sen, että lapset eivät elä vuorovaikutteisessa suhteessa aikuisiin, vaan ovat omaksuneet mallinsa jostakin, missä käytetään hyväksi heidän henkistä kodittomattomuuttaan. Jos arvonannon ja vuorovaikutteisuuden kasvatuskulttuuri olisi yleisempää (pakottamisen ja heitteillejättämisen sijaan), niin uskon, että ongelmia olisi paljon vähempi. Miten aikuisilla olisi aikaa ja voimia siihen, on tarina erikseen.

 

 


Pakinaperjantain haaste 220: onni – optimismi ja toivo

Olen optimistijollalla purjehtiva pessimisti Tuurin merellä. Tuurilla seilaavat kuulemma isotkin laivat. Ei ole onneksi tullut vielä vastaan. Ehkä se johtuu aluksestani: että se on nimenomaan optimisti- eikä pessimistijolla.

Pessimisti noudattaa kansanviisautta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Ja sittenkin niin varman päälle, että hyvä on ehtinyt tipahtaa ohi ennen kuin lipaisee tyhjää. Maassahan se jo on, pitihän se arvata, ei tästäkään mitään tullut. Ei niin.

Optimismi liitetään aivan syyttä suotta tulevaisuuteen: ajatellaan parhaiden päivien olevan edessä. Miksi ne paremmksi muka muuttuisivat? Vuorottelevat vain kuin vuodenajat.

Pessimisti pistää huonot päivät päällimmäisiksi, optimisti hyvät. Realisti tekee niistä kerrosvoileivän. Realisti on se, jota pessimisti pitää optimistina ja optimisti pessimistinä. Realisti pitää jalat maassa ja kengät jalassa. Siksi voimme hänet unohtaakin. Hän ei ole valovoimainen henkilö. Ja sehän jos mikä on paha vika.

Optimisti kolauttelee päätään pilven kulmiin eikä opi käyttämään kypärää kun taas pessimisti pitää vaikka ryömisi jo hiekkalaatikolta tutut enstex-haalarit päällään kulmapubista kotiinsa.

Optimistilla on valoisa mieli – ja lyhyt muisti. Jos kaiken raahaa mukanaan, niin kyllä siinä sielun selkä menee sellaiselle mutkalle, että ei paljon naurata. Optimisti toivoo, että asiat menevät hyvin ja hän uskoo toiveensa toteutuvan. Pessimisti tekee kaikkensa, että asiat menisivät hyvin, eikä usko sittenkään niiden menevän. Mutta kun menee niin hyvin, että hänelle järjestetään kunnianosoitus sen johdosta, hän epäilee koko juttua vitsiksi eikä muutenkaan jouda, kun jutussa on vielä yhtä sun toista hiottavaa.

Niin että kyllä kannattaa pyrkiä optimistiksi. Saa haaveilla pää pilvissä, jalat ilmassa ilman kypärää ja turvakenkiä ja sillä aikaa pessimisti hoitaa hommat. Hänellä kun aika ei kulu turhaan etukäteislipomiseen. Tuurin merelläkin tekee kaikkensa ettei se optimistijolla törmäisi siellä seilaaviin isoihin laivoihin.