Sitä on ilmassa, kylä on levottomassa liikkeessä,

etsintä on menossa   Aluksi tunnen katseen niskassani

kuin valotornin pyyhkäisyn   Katse alkaa toistua,

silmiin ei katsota, kulmien alta vähän ohi

Tunne katseesta alkaa poltella    Emmin

Lopulta nyökkään   Sille mitä on ilmassa

Myöhemmin ehdin vielä hetken pohtia

myöntöni syytä: se mitä oli ilmassa ja jokin

minussa, niiden leikkauspiste? Mieletön

empatian yllyke: päästää ihmiset hetkeksi

tuhoamista enteilevästä levottomuudestaan?

Kuolemanvietti, onko sellaista?

Levottomuus muuttuu toiminnaksi

Muutamat alkavat rakentaa kivikasaa,

pari hakee kuivia halkoja, joku köyttä

Sitten tulevat sitojat   Vahvimmat

Kadonneen elämäntavan, rapistuvan

rakennuksen ja sen esineiden taakka:

syyllisyyttä hylkäämisestä, kunnostamatta jättämisestä

Kuin sylkisi menneiden sukupolvien silmille

Museoita joka niemessä ja notkossa lahoamassa,

mihinkä nämä esineet sopisivat Tai edes mahtuisivat

(tässä pään museossakin tekemistä!)

Hautukoot täällä tulevien arkeologien iloksi!

No ehkä pieniä muistojen sirpaleita mukaan

Karhumäen veljesten ottama ilmakuva,

värit haalistuneita ja sarvihöylä komeroon!

Kirnu johonkin nurkkaan häpeämään!

Isoisoisän nikkaroima otin oveen,

joka johtaa täältä ikuisuuteen!

Kaiken kieltämisen jälkeen vihlaisee,

pala nousee kurkkuun ja hymyilyttää

surumielisesti, vapauttavasti:

kuin katselisi sukupolvien sirkusta

elämän ja kuoleman teiden risteyksessä