Jokainen unelle antautuminen

                 hyvästijättö tulevalle eikä ole käynyt

                                 vielä ilmi mitä meistä tuli

Vähäiset rivit uutisten kaatopaikalla

                  keinotekoisesti pätkityistä ajanjaksoista

                                 kitkerää puuroa, kyyneleet silmänä, voi silmää!

                                 mitä kaikkea se ehtii nähdä

                                 korvaa, jota mikään ei korvaa

                                 jos se tipahtaa kesken kuuntelun

                                 tuntoa, joka ei tunnista koskettajaa

Miksi hoippua etiäisten ja jälkiäisten varassa

                kun aika vaihtaa ajoneuvoa lennossa

                                 lastenvaunuista rollaattoriin

Mennyt on olevaa, unen ja valveen hybridi

                jossa palat etsivät paikkaansa

                                 jääköön tulevat vain tulemaan!

Ja niin joutuu

taas mustapääkerttu häkkiin

vetämään raskasta virttä, sokaistuin silmin

maantuoksuista lumikinosten ja paukkupakkasten

punaposkista laulua vanhasta muistista, vanhojen muistoista

kun ei näe ulos

missä joulun sissit

pistävät ranttaliksi: tiptap tiptap tipetipe

tiptap, viisveisaten hiljaisista joulun kelloista

vilkkaasti ja meluisasti, pysähtymättä ohikiitävään:

lalalallaa, katsos noin ne karkeloi, leikittekö kanssamme

Ajatukset alkeishiukkasia, syöksyvät

              läpi unien, valveiden, ovien, muurien

                                                       läpiä kaikkeuteen

eivät tee pesiä, pysähdy munimaan       hautomoihin

Jää punajuova, kirjaton karjaton voiman kaipuu

Sanat jääpeitteestä irronneita

              lauttoja hyhmäpadoiksi virtaan

                                                       särkevät siltoja

ahtautuvat näppäimistön kautta tulostimiin

Sulavat kulkunsa varrella lohtulauluiksi      uniin

Olla niin omassa olossaan

                 ilman silmiä ympärillä

ilman että mieleen nousee: mitä näkisivät jos

                              miltä näyttäisi jos

niin kuin puu paikallaan

                               johon on ikänsä juurtunut

kivi joka on lopettanut pyörimisen

                               asettunut aikoja sitten sammaloitumaan

Olla käsi joka pujottaa lankaa neulan silmään

              langan ja neulan pitelijä, joka tietää:

                           ei pääse itse siitä läpi

ei pääse olemisestaan mihinkään muuhun

              kuin että on

                            omassa olossaan

Miten voi pudota kuoppaan jota ei ole olemassa

                Sanoit: et pääse sen tyhjästä muuten

                                kuin luomalla sen täyteen

Mietin hänen sanojaan: olet lähellä, opi tuntemaan

                  ettet jää tuntemattoman vangiksi

                                 etkä tunne mitään

En tiennyt olevani

                                  lakipisteessä

loppusyksyn värit ympärilläni, pimeys päällä

                ei haitannut, valo repi silmää päästäni

                                  jotakin terävää iski palleaan

Olkapääni kaartuivat äkisti alas

                Silloin muistin ne sanat: olet lähellä

Ennen vanhaan, kun jollakin                     

                    uhkasi mennä överiksi

saatettiin sanoa, että lopeta

                    vielä kun olet tolkussasi

(mikä nyt sitten överiä ja tolkkua kenenkin mielestä

mutta joka tapauksessa)

Tolkku on kuin valo: ei voi kantaa säkillä sisälle

                                               pimeisiin vintteihin

                    voi olla hukassa tai henkitoreissaan

                    mutta ei kai sitä nyt varastaakaan voi

                    tai mikä noista algoritmeista tietää!

                                                Algoritmi, elämisen rytmi

                                                 viidakkorumpu, yö ja sen kumpu