
Etelän tuuli on tyly pohjoiselle,
tuiskii talviset turhautumansa takaisin
Ailigaksen masto hallitsee muinaista pyhää paikkaa,
välittää aikamme tietoa, epätietoa,
harkitsemattomia viestejä, nopeita lähestymiskieltoja:
epäpyhää virtaa pyhän lähteen yli
Paljot sanat puhutaan kuten romuläjää puretaan
Kun aarre on löytynyt, on aika vaieta, sammuttaa
sanojen ja ajatusten levoton liekki

Vuoden valoisin vuorokausi, muutama luotu
on kiivennyt laelle palvomaan Atoniaan
Kiviä täällä riittää moneen Stonehengeniin,
tanssin niillä balettia rinkan kanssa
kataja koukkaa kengästä, tasapaino horjuu
Tuuli tunkee tuntoon, sen räppi korviin
Luontoromantiikan hakkaava humina hupussa,
villakynsikkäät varjelemassa sormien toimintakykyä
Kulkeeko subjekti objektissa, ovatko osat vaihtuneet?
Mikä on asetelma eri tasoissa ja näkökulmissa,
oikeutus ja mieli kulkea polutonta maata?
Porot ja tuulet yksissä tuumin ovat kuluttaneet
pintakerroksen paikoin paljaaksi
Sielikkö taistelee vastaan, ihana sievikkö,
kukkia kuin punaisia nuppineulan päitä
mummon neulatyynyssä, tyyny hiekassa, kaikki muu
viimeistä jäkälää myöten viety sen ympäriltä

Maasto on täynnä alkavia polunpätkiä,
päätymättä mihinkään kuin seinään
Umpipusikkoa ja uusi alku, yhtä nopeasti sekin loppuu
Tietymätön tien suunta, arvaamaton ajankulku:
oikealla polulla on kaksi suuntaa,
väärällä voi suunta olla hetken oikea,
Ajan valtavirta, tyhjä käsite
(paitsi esineiden määrässä &
kaikkea mikä sitä edistää
kuten että tuotetuilla tavaroilla
tuotteistetaan tapahtumat)
jos vaikutusta ihmismieliin tarkkaat

Joki pirstoutuu puroiksi, virtaa ylängön korkeaan,
olemattomiin, lumisten kurujen kylmään hiljaisuuteen
Tyhjä uoma peittyy kivenkolinaan
Veren ja jyrinän visvainen syvyys
peittyy kepeään kiehuntaan: mitä muuta voi tehdä
Jos ei mitään, voi hymyillä huulet korviin
Äänet putoavat pitkin suupieliä, tämä on huono näytelmä,
en kuule sitä ääntä, joka piilee kakofoniassa,
en näe väriä valojen säihkeessä, en kirvestä,
jolla veistää niin karkeasti, että kosketuksesta
saa tikun sormeen, en veistä jolla vuolla
niin sileätä, että sormet eivät lakkaa koskemasta

Otan kengät jalasta, kahlaan virran ylitse,
sen vettä voi juoda jälkeeni, kullan välke
ei polta jalkapohjiani, ryteikössä pusken eteenpäin,
kauhon väylää vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta

Järripeipot koomassa järistävät koivikossa,
kapustarinta haikeasti huilahtaa
Merkittömiä korvia lentää yli bisnesluokassa,
mitään tästä kuulematta yli maan,
jonka merkitys vain ylilento-oikeus
Kuivin laella kiviröykkiö muistuttaa vallasta,
joka palvoo itseään, ei tunne jokilaaksoa,
vaikka vetensä valuttaa sinne, vierittää kivet voimansa oikeudella
Sanot ehkä: tämä maa on kuollut maa:
ei ruusutarhaa, ei satakieliä lehdossa

Tuuli paukuttaa porotuvan pokia,
helisyttää lasiruutua, kitin jättämässä tilassa
kuin rumpali palikoitaan nahkakalvoilla
Helinä vaimentuu paperitupolla, porotupa heijastaa
aikaa: muovia, vaahtomuovia, solumuovia,
kaupalliset etiketit hyllyllä, tyhjien tölkkien rivit ikkunalla
Penkinaluset pullistelevat mustia jätesäkkejä
Mitäpä oikeutta minulla on närkästellä
Kunhan havaitsen ja yhdistelen yleiseen

Aallot piiskaavat järveä, palsasuon saartamaa
Sen muoto muistuttaa roikkuvatsaista valasta,
selkärangastaan notkahtanutta
Matkalla idästä länteen kauhon sen vettä kattilaan
Ja valaan ruuaksi kelpaavaa planktonia

On kuunneltava jalkoja,
rinteiden kuivat korkeuskäyrät,
vaivattomat kulkea, siirryn
sieliköiden maasta lumileinikkien koloisiin
varvikoihin, porojen liejuisiin jälkiin
Illalla lapinorvokkien, kulleroiden
ja rentukoiden kanjonissa aloittavat hyttyset
lyhyen elonsa päiviä, hillankukkia kuin juhannusruusuja
ja ruohokanukan harras silmä

Kanjonin syvä vesi kannattelee uimaria ja taimenia
Murto-osa niistä on selviytynyt tähän
Tunturi on julma meri, kanjoni sen suojaisa satama:
poikaset auringossa, matalikon suojassa

Juhannusaaton aamuna aurinko paistaa
Pikitien varrella odotan, kaksi autoa puolessa tunnissa,
kolmas jo aamueskelinen
Radio ennakoi liikenneruuhkaa, etelän teillä
En vielä tiedä, että illalla lausun:
jokainen on oman elämänsä soppa
