Varjo kulki edelläni, päätin vähän jututtaa
Oli ollut mielessä, aina jäänyt tekemättä
Missä sinä silloin, kun aurinko on pilvessä?
Tasaisesti kaikkialla, siksi en missään
Miksi olet lyhyt, kun aurinko on korkea?
Pysyttelen pienenä Hänen Korkeutensa edessä
Miksi sinä pitkä, kun aurinko on matala?
Kasvan Kohti öistä tehtävääni
Missä sinä silloin, kun yön pimeys?
Hallitsen Päivän sarastukseen saakka
Käännyin kohti valoa
Varjo vaikeni Selkäni takana
Maatessani rähmälläni kuten asiaan kuuluu
Valtiaan edessä, yritän salaa vilkuilla
mikä hän oikein on miehiään
Vahtiiko hän tarkasti tähän rituaaliin
antautumistani, pelon ilmaisua myöten
vai katseleeko kynsiään ja haukottelee
ruuansulatuksensa turruttamana
Mielessäni hypistelen veden hiomia kiviä
autiolla rannalla, menetetyssä kotikylässäni
Tunnen sormenpäissäni vielä niiden totuuden
joka ei revi ihoa verille
Kuvittelen valheiden rekkajonot
kauaksi maailman valtateille
Virkistyin vedessä
Lämmittelin itseni kuivaksi tulen loimotuksessa
Niiden keskinäinen vihamielisyys
jätti jälkeensä savuavia, höyryäviä hiiliä
Piirsin niillä ihooni hätäviestin
Saapui nelijalkainen
Sanoi pohtivansa halusiko näyttää
ihmisen ystävältä kuten koira
vai ihmisen ystävän viholliselta kuten susi
Ei kuitenkaan enää ihmiseltä
Kysyin mikä sitten olet
Vastasi että siinäpä se
Jäin miettimään sainko vastauksen
Pyyhin viestin pois
Esineet eivät tervehdi toisiaan
kappaleiden vetovoima on olematonta katuliikenteessä
Joskus haluaisin nähdä pilkahduksen silmissäsi
Todisteen että kuulut ihmisiin
Eläinkin kävisi, en aseta järjestykseen
Joskus epäilen onko takaraivossasi
huoltoluukku
Joskus silmäni näyttävät peilissä samalta
Silloin tunnustelen niskaani
Näin sen mikä oli tarpeellista
hämärän ja pimeän märässä ajassa
Vailla yönläpäisevää aistia
Nyt korkeus palaa, sen kova
ja sävytön valo ilman varjoja
Päivät kääriytyvät taas rullalle
kuin tupakan lehdet sikariksi
Maaperä, levätköön lumen suojassa
ja kesäiset askeleet, ovat näännyttäneet
toisiaan kuin rakastavaiset kesäöissä
Kerran hetki erota, sinusta ei ole kuljettavaksi
minusta ei kulkemaan, kuluttamaan kamaraasi
hevosen varsan vertaa
jokitörmän heinässä, tuulessa heilimöivää, haistamaan
nurmen vahvaa tuoksua, näkemään pilvien muuttuvaa asetelmaa
kuin mantereiden nopeutettu liukuminen taivaanvahvuudessa
Paljaat lepät kurkottavat jään yli siinä
missä äänettömät onkimiehet
niiden lehtevässä varjossa Veneessään kesäiltana
Perhosia olikin kaksi (isojen korvien taakse peittyy niin helposti)
Toisen siivissä nokea: vau mikä mesta, pistetää ranttaliksi
tuhannen tuusannuuskaksi tämä porvarisakkojen posliini-idylli
Toisen siivissä surua: älä hullua usko, älä kääntyile, pakita ulos
tulojälkiäsi, tämä paikka ei ole sinua varten
olet viidakon kuningas, savannin samooja
Norsu seisoo paikallaan, korvia kuumottaa
niitä leyhyttelee, jo tipahtaa paria kippoa, anarkisti
innostuu, noki sen siivistä pölisee
Toinen opastaa: rauha rauha, iisisti nyt, askel taakse Noin Ja toinen
Kadulla sireenit soivat, siniset valot vilkkuvat
kun norsu tunkee takapuoltaan ulos
Kovin hämillään hän vaipui kadulle
kun norsupyssy jyrähtää
Nokiperhonen tanssii ripaskaa
suruvaippa sulkeutuu korvaan:
sinä sentään yritit
Mitä on ihminen kahden adjektiivin takana:
raitis ja reilu, joka ei horju, ei heilu
Vanki jonka tehtävä on pitää kalterit kiiltävinä?
Oletko mielestäsi tai jonkun mielestä
valkoinen, ehkä punainen?
Kerran laulettiin: koskaan et muuttua saa
Niitä sanoja ole keksittykään
jotka riittäisivät määreiksi
tai poisotettuina tyhjentäisivät sinut
Mitä perhonen lauloi
norsun korvaan lasikaupassa?
Kauneuteni tuntuu petokselta
Se ei vastaa sitä mitä sisälläni on
Mielenpehkon luulolutikat
havunneulaharjalla, katajaisella kammalla
oravankokoiset haapaisella haravalla
soita pois pasiliskot haavikon tuulikanteleella
sivele vihavirukset pihlajan punamarjalla
valele päälle tuohilipolla
kaltion kirkasta vettä
Halaa lempipuutasi
kuin rakkaimpasi sinua kerran
sanapasanen 