jossakin sinertävän metsänrajan takana
raaka-ainevarastona pidettävien esiintymien takana
tappamiseen valmiin infrastruktuurin sisällä
madalletaan kynnystä tuhota elämää
auringon virkistämä metsä päästelee aerosolejaan
koiuvunlehti maistuu ceevitamiinilta
peipposparit jo hiljaiselossa pesäkunnittain
muurahaiset ja pieneliöt ahertavat eivät
piittaa maailmanpolitiikan arkipäivästä
sanapasanen 
25 kesäkuun, 2024 at 15:03
Upeat maisemat. Ja toivottavasti nuo säästyvät jälkipolvillekin.
Vaan se on vainkin niin, kuten runo tuossa alussa toteaa – jotenkin ihmiskunta on madaltanut kynnystä tuhota elämää. Täällä etelässäkin metsää hakataan kuin viimeistä päivää eikä kohta täälläkään kirkonkylässä ole metsäpläntin metsäplänttiä, pelkkää hakkuuaukeaa muutaminen torsoineen.
Ihmeellistä silti, että sielläkin luonto koettaa ottaa takaisin menetettyä…
TykkääLiked by 1 henkilö
25 kesäkuun, 2024 at 23:30
Ehkä luonto pitkällä ajalla ottaa takaisin, katastrofienkin kautta, ja ihminen on se, joka sitä ennen kärsii; ehkä elämme jo sitä aikaa.
TykkääTykkää