Runo, jonka kirjoitin väitöstilaisuuden karonkkaan pari vuotta sitten. Väitös käsitteli katoamassa olleen kielen elvytystä.
Eri kielet ovat, että se outous,
kun ei ymmärrä toista, pysähdyttäisi
Että syntyisi kuuntelemista,
korvat aukenisivat ihmettelemään
erilaisia ihmisiä, toisenlaisia kieliä
Kuten lapsi kokeilee laatikon aukkoihin
kuutioita pallon koloihin, kolmioita kuution,
sovitellaan yhteen sanoja ja ilmaisuja,
ihmisyyden muotoja yli rajojen
Ilmaan nousevia höyhensanoja,
malmikiven sanoja pohjamudan syvyyksiin,
läpi jään ja kylmän veden,
villityssanoja kuin viina päähän
ja tyrmäyssanoja leukaperiin
Sanoja jotka imeytyvät ihmiseen kuin ravinto
Mitäpä siitä,
jos en kieltäsi ymmärrä,
enhän ymmärrä aina niitäkään,
joiden kieltä osaan
Puheesi on kiehtovaa musiikkia,
sanasi ropsahtelevat kuin
lämpimät sadepisarat
Mitäpä siitä jos en kieltäsi ymmärrä,
silmäsi ymmärrän
Älä kiellä kieltäsi, älä anna pois
Kieli on syntynyt ja kieli on
annettu syntyneelle
Jos se otetaan pois, jää tilalle
mykkä surun aukko, jää
niin monta reikää kuin sanaa,
tyhjät silmäkuopat, sammuneet tähdet
Kun sanat palaavat ja kieli,
pilviverho repeää ja tähdet syttyvät
öiselle taivaankannelle
aamu alkaa sarastaa
ja linnut laulavat
kukin kielellään
viite: http://www.helsinki.fi/sup/ajankohtaista/vaitos_pasanen.html
sanapasanen 
26 maaliskuun, 2017 at 16:17
Upea ja ajatuksia moneen suuntaan herättävä runo. Maailma on täynnä kieliä, puhetta ja sanoja – kehon- ja silmienkieltä ymmärtävät kaikki, vaikka sanat jäisivät oudoiksi. Kuopuksemme oli juuri Italiassa koulunsa retkellä ja sanoi, että vaikka ei osannut italiaa, oppi sitä jonkin verran ymmärtämään eleiden ja ilmeiden kautta…
Runostasi herää myös ajatus äidinkielen tärkeydestä ja oikeudesta.
Ihana sana tuolla tuo höyhensanoja.
TykkääLiked by 1 henkilö