Lukeman viimeinen numero kierähtää nelosesta vitoseksi:

koululaisena se oli joskus minulle huojentava huomio

nyt pelkkää uteliaisutta: mitä vielä?

             Valetaanko tinoja vai

              tinataanko valoja ja kuka kenenkin?

             Kierretäänkö kivi kuten kyntäjä ja

             kasvava mänty kielekkeen alla

             vai mennäänkö läpi harmaan kiven

             entä mustan tai punaisen?

             Aikansa kutakin, kutale:

             leikataanko pässiltä pää vai pallit?

Mennäänkö takki auki torille

suu auki suurista sanoista ja korvat tukossa?

Onko enemmän ymmärrystä kuin

väärinymmärrystä määreellä tahallinen?

             Muminaa     Ärtymys kasvaa?

             Ehkä hiukan liioittelen?

Kun katsoo avaruusteleskoopilla linnunrataa

tai paljain silmin vastasyntyneen vasan

ihmislapsen jumalanpojan silmiin

             voi syvällä nähdä saman

             omien silmiensä heijastuksesta kunnes

             ydin luhistuu ja valo sammuu aineen tiiviyteen

                         Tähtien tuntijat toivat kultaa

                         ei siitä tullut lusikkaa suuhun

                         piti tyytyä puuhun, nauloille helpompaan

iskeä kiinni elävää lihaa ajasta aikaan

lopullisuuden päättymättömällä jatkuvuudella

jatkuvuuden päättymättömällä lopullisuudella?

             Arvoituksen tavoin tähtikuvioiden sumuissa

             syntymässä avautuvissa silmissä

             heijastus olennosta, jonka olemus

sanoja tavoittamattomalla tavalla

aineen ja hengen tuolta puolen

tosiolevaisen inkarnaatio: Ecce Homo!

Kansa tarinoi historiansa

kestääkseen menneisyytensä

kuin yössä vailla pimeyttä, jossa kumarretaan

             sellaisia jumalia ettei tarvitse tunnustaa

             julmuutta, kuulla rääkättyjen olentojen

             huutoja kalterien takaa, maan alta, raunioiden seasta

Suunnittellaan tulevaisuus

että tarina on ehjä, tapahtuneet hiotaan

tikuttomiksi sormien sivellä

Sileän alla karheat kerrokset

nimeä vailla     Tunnistuksen sijaan

kasvatetaan tarinoihin kuorrutusta

             jälkipolville

             jäätynyt suru, kun ei tiedä

             mitä on menettänyt

Härkien heinillä ei pitkälle pötkitä

pitää olla puuroa ja varsinkin lientä

pitää olla sika! ja sinappihuntu

niin että tuoksahtaa talven säässä

yöhön maailman raskaaseen

Jos sammuu sun tuikkeesi tuo

jos laakson kukkaset hankeen

lumen alle on nukkunut myös

pieni veljesi enkelien maasta

Surun sävelet soi, vuolaina virtaa

Kiitävi aika vierivi vuodet

sekin niin synkkää ja ikävää

vaikka on joulu ja kattilat täynnä

itkua kuuluu ikkunan taa

ei siinnä onnelan kaukomaat

Jos mielilämminhellä

on hauskaa olla iloinen

aamusta iltaan tähtinä loistavat

silmät särkevät surun entisen

mi kasvoi elämän teillä

Kotimaani ompi Pohjantähden alla

sydän huokaileepi niin kuin enkeleillä

kuin villisorsan valitus on mun nuoruutein

kivinen ja kaita surusta raskas aamulla varhain

oi jos ilta joutuisi enkä minä laula kallioille

kaukana on mulla maja pien

kaiken sulle käsilläni kannan Pohjolan yössä

rantakoivun alla sinun lohtuas kaipaan

sinä kuulut päivään jokaiseen

hymyilet vaieten

Oi miksi minä tummana synnyin niin kuin

syksyinen yö aina sielussain

aavan meren tuolla puolen

on vain yksin hän vois liekin sammuttaa

ei saavu koskaan riemujen rikkaus

siks oon mä suruinen niin hiljainen

on kylätie niin kauan minä tramppaan

Uudelleen jos tulla voisin

ennen kuin kukkii se orjanruusu

mun hautani reunalla

muista minua silloin

Viite: Sata ja seitsemän sanaa Suomesta

(Lähde Kultainen laulukirja Karisto 2011)

Marraskuun matala aurinko killittää

suoraan silmiin kuin kysyäkseen miten aiot

selvitä pitkän hämärän läpi

matalamielten korkealentoisessa maailmassa

                         jossa rististä tuli miekka

sen vaakapuusta suoja miekkaa pitelevälle kädelle

ja pystypuusta miekanterä veren vuodatusta varten

Ei ymmärretty sen veren merkitystä

joka vuoti pystypuuta alas maan ja taivaan välissä

                         Joskus toivoin olevani se

joka kirjoittaa rakkaudella

kunnes realismi yllätti housut kintuissa

Yritän unohtaa ja elää silleen keveästi

sanoo nainen Moskovan kadulla

Linnunradalta jokaiselle riittäisi oma aurinkokunta

imperialismiin taipuvaisille useampikin

voisimme kuvittaa sen mieleiseksemme

vetää päähän kuin pensaan

             piiloon heimojumalalta, joka on palannut

             kun emme ymmärtäneet pystypuuta

             alas vuotaneen veren viestiä

Viite: viikon 49 krapu on tasan sadan sanan mittainen kirjoitushaaste, jota ylläpitää susupetal. Tällä kertaa aihe on muuten vapaa.

https://susupetalsanat.wordpress.com/2024/12/01/sata-sanaa/#comments