Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2011

Siis mitä tapahtuu

 

 

 

 

Se mitä tapahtuu

jää kovin hämäräksi koska se

sekoittuu vaahtoon

jossa mitään ei tapahdu

mutta se on näyttävää

 

Yhdessä tämä massa tunkee ihmisen

hengittävät huokoset täyteen kuin

tilastollinen vuosikirja numeroita

on niin kova huuto että hyvä meininki

on korvatulpat jos metsässä koko ajan

myrskyäisi ilma täynnä roskaa

jos sumu meren yllä ei väistyisi

jos aallokko estäisi rantaan pääsyn

 


 

 


Pikkuleipätyö

 

 

Olin leipuri leivoin

taikinatiinusta

uusia toivoja maailman markkinoille

leipätyöstä jäi leipä suuhun

suu leipään työtä teen

nyt huvikseni huvi on

pikkuleipätyöni

 

 


 


Viisas kuningas


 

Huolet hallitsivat hallitsijaa

kuningas matkusti lapsen luo

lapsi leikki kuningasta

ryppyjä otsalla suu mutrussa

kuningasta nauratti

koko paluumatkan


Myöhemmin kun huolet palailivat

hän teki papereista palloja heitteli

ministereilleen: ottakaa koppi!

 

 

 

 

 

 


Elävänä

 

 

Tuijotan ajan jäävitöntä lävistäjää

että nyt olen ja että kohta en mitä se on

väliverhon takana seisoin sängyn vieressä

ajatellen että joskus olen isä kuin isä

 

Oli saanut rintamalle kirjeen josta

en tiennyt ennen kuin aika lävisti hänet:

veljesi kuoli toinen katosi kolmas vangittiin

tule sinä edes elävänä

 

Se on kova pyyntö läpi elämän

 

 



Sanataiteilua

 

Nyt tehdään kirjaimista

leikkikehiä ja hiekkalaatikoita

ja ne kirjaimet muodostavat sanoja

kuten leikkikehä ja hiekkalaatikko

 

*

Nyt tehdään myös omenapuusanoja

joissa on kirjainomenoita

käärmeet luikertelevat siimeksessä

ja kehuvat että tulet viisaaksi jos syöt niitä

omenasta kurkistaa mato ja nyökyttelee: näin on!

 

*

 

Kun kirjaimet kipittivät toistensa luo

ja sanat ravasivat lauseiksi

ajatus arasteli olevansa kuokkavieras

 

Veti viltin korvilleen

uskoi että tulevat herättämään

kunhan ajat kovenevat

 


Aikatasku

 

On tarinoita hukkuneista

jotka jäivät ilmataskussa

eloon kylmässä vedessä

mutta oletko kuullut kuolleesta miehestä

joka ei kuollutkaan jäätyään

aikataskuun jossa vietti sata vuotta

 

Eräänä talvi- iltana

joulukynttilän hämyssä

hän kurkisti peilistä

näkyivätkö hänen kasvonsa

keskellä hartioitani vaiko

jostakin olan takaa

 


Kuvista

Minulla on pieni digikamera, ostettu n. 5-6 vuotta sitten. Samalla hinnalla saisi nykyisin 3-4 kertaa enemmän pikseleitä. En tiedä olisiko niistä muuta kuin haittaa: levytila loppuisi nopeammin. Sitä paitsi kalliimpi kamera menisi minun kohdallani hukkaan. Kuvan merkitys minulle on tukea muistia ja herättää mielikuvia. Kuvan taideulottuvuudesta en ymmärrä juuri mitään. Itse asiassa taidan suhtautua nykyiseen kuvien tulvaan suorastaan vihamielisesti. Voin aloittaa päivän kuuntelemalla radiota hiljaisella, mutta televisolähetys aamutuimaan on kuin hyökkäys selustaani. Niistä tulee raskaan aterian kaltainen ähky. Hän ken “osaa kuvia”, voi suhtautua niihin ehkä toisin.

Olen pitänyt tätä pientä kameraa aika usein mukana. Jälkikäteen olen sitten jopa harmitellut, että olisi pitänyt ottaa siitä ja siitä tilanteesta tai paikasta kuva. Olen nyt kuitenkin kokeilemassa ottamieni kuvien käyttöä tekstieni yhteydessä. En yritäkään keksiä joka runoon kuvaa. Epäilen myös, että kuva ja teksti yhdessä voivat vähintäin tuplata vaikutelman pliisiuden. Mutta riskejä on otettava, jos haluaa jotakin uutta oppia.

 

 


Tammikuuta

Saarten silhuetit

kaislat kauhtuneet

pihlaja oksin peitteisin

veneet unillaan

Talvesta talveen jotakin

yhä paikallaan


Valkoinen kynttilä


Mies kulki selkä kumarassa, sillä kuvauskalusto jalustoineen painoi. Ilma alkoi olla pakkasen puolella, ehkä ensimmäisen kerran tänä syksynä. Kohta alkaisi hämärtämään. Nyt oli korkea aika ottaa vielä muutama kuva ja tehdä lehtiöön vedos, pari. Objektiivin läpi hän näki järven vastakkaisella puolella kaksi sarvipäätä, jotka nuhjasivat jotenkin ponnettoman oloisina toisiaan vasten. Jatkettuaan matkaa järven kapenevan pään suuntaan hän sai porot näkyviin paljain silminkin. Kovin vaikuttivat kavereilta, kun niin kylkimyyryä kulkivat. Opukasjärven kaakkoispäässä oli tuttu kämppä ja sinne mies tähtäsi kulkunsa yöpymistä varten.

Keskittyessään piirtämiseen mies oli unohtanut porot. Ne herättivät hänen mielenkiintonsa uudestaan, kun lähtivät uimaan häntä kohti. Uiminen vaikutti jotenkin vaivalloiselta, ne olivat niin vierekkäin, että häiritsivät toistensa uimaliikkeitä. Hän otti kiikarit rinkasta nähdäkseen paremmin mistä oikein oli kysymys. Varsinkin toinen poroista näytti aika uupuneelta. Sen päätä tuskin näkyi enää veden pinnalla. Sitten hän huomasi sarvien välissä lankoja: porot olivat toisissaan kiinni sarviin sotkeutuneilla langoilla!

Pian hän ymmärsi, että toinen poro oli jo menehtynyt. Se tuli kuin hakopuu, vain sarvet vähän näkyivät. Ehkä porot olivat mitelleet voimiaan, rykimäaika kun oli, ja sotkeentuneet paalinaruihin, joita silloin tällöin näki heinäntekopaikkojen liepeillä ajattelemattomien ihmisten jäljiltä.

Vaivalloisesti poro lähestyi rantaa ja miehen ajatukset kelasivat etsien mahdollisuutta auttaa poroa. Ryntääminen rantaan säikäyttäisi poron varmasti takaisin järvelle, vaikka siihen hupenisivat sen viimeiset voimat. Katse kiersi lähiympäristöä löytääkseen kepin, johon voisi kiinnittää puukon ja jolla voisi nihrata narut poikki. Kämpän seinustalla tai halkovajassa ehkä olisi jotakin. Hän löysi ongenvavan. Palattuaan takaisin hän näki poron ehtineen jo rantaan. Se ei pystynyt seisomaan suorana eikä varsinkaan nostamaan päätään, joka oli kytkyessä kuolleeseen. Maalle se ei jaksaisi raahata lastiaan. Vedessä se menehtyisi kylmään. Kuoleman kihlat!

Saatuaan puukon teipattua ja köytettyä kepin päähän hän lähestyi varovasti rantavedessä seisovaa poroa käyttäen hyväksi koivikkoa, jossa oli vielä keltaisia lehtiä runsaasti. Päättäväisesti hän siirsi puukon sarvien välissä näkyvään naruvyyhtiin ja teki nopeita sahaavia liikkeitä. Poro valpastui ja tempoi päätään minkä pystyi. Nyt ei kannattanut enää varoa näkymistään, tärkeintä oli päästä asemiin, joista pystyi käyttämään leikkuria parhaiten. Narujen kiristyessä puukko katkaisi lankoja nopeammin, mutta ennen kuin viimeinen sidos oli poikki poro oli jo kääntynyt järvelle päin. Naru luisti kuitenkin irti eikä kuollut ehtinyt kyytiin vaan jäi rantakivikkoon kyljelleen.

Mies poistui nopeasti koivujen sekaan ja seurasi sieltä poron liikkeitä. Hän tunsi riemua onnistumisestaan, mutta pelkäsi samalla sen raukenevan tyhjiin, jos poro jatkaisi matkaansa selälle.

Ehtimättä vielä kovin kauaksi rannasta eläin käänsi uimisensa ensin rannan suuntaiseksi ja kaartoi sitten takaisin rantaan pari sataa metriä kauempana. Päästyään vaivoin kuivalle maalle se lysähti paikoilleen, vietti siinä melkoisen tovin, mutta oli häipynyt tihenevään pimeyteen, kun mies lopulta varovasti uskalsi tulla tarkistamaan tilannetta. Taskulampun valossa hän kävi sitten vetämässä kuollutta poroa sen verran vedestä, että pystyi leikkaamaan siltä korvat toimittaakseen ne myöhemmin paliskunnalle tunnistettavaksi.

Mustapartainen mies rojautti kamppeensa kämpän alalaverille ja asetteli tulet rautakamiinaan. Vilu oli jo ehtinyt hiipiä puseron alle ja valmiilla sytykkeillä nopeasti saatu tuli oli tervetullut lämmön lisä. Repusta hän kaivoi pöytäkynttilän. Se oli väriltään valkoinen. Muun värisiä hän ei huolinut mukaansa, koska oli sitä mieltä, että ne valaisevat parhaiten. Hän sytytti kynttilän hukkuneen poron muistolle ja selviytyneen toverin elämälle toivoen sen löytävän tarpeeksi jäkälää ja sieniä, jotta se saisi takaisin kamppailussa kulunutta energiaa. Sitä se tarvitsee vielä runsaasti uusissa kamppailuissa toisia hirvaita vastaan ja lähestyvän talven varalle.