Muotkatunturin erämaassa 28.8 – 3.9. 2025

Rinkka valmiina kohti pohjoista 3.20 Onnibussiin

To 28.8.

Bussin ikkunaan pisaroivat sadepäivien viimeiset rippeet, mutta tuulettomuuden vuoksi maasto pysyi pari päivää märkänä.

Muotkanruoktusta metsään

Jalkauduin metsään kuuden maissa Muotkanruoktussa ja yritin vältellä kenkien kastumisen valitsemalla pienistä poluista vähiten kosteat. Sen seurauksena ajauduin liian oikealle. Korjaus mäen yli umpimetsää pitkin kasteli kengät litimäräksi, joten niitä ei enää tarvinnut varjella. Ilta oli jo pitkällä, kun pääsin tavoitteeseen, pienelle järvelle, josta juoksee ruokavedeksi sopiva puro. Edellisestä nukkumisesta teltassa on aikaa. Että saa patjan, tyynyn ja makuupussin hyvään synkroniin pään kannalta, vaati ensimmäisenä yönä korjausliikkeitä, joten yöunista ei tullut kovin kummoisia.

Pe 29.8.

Ensimmäinen aamu kalseankostean yön jälkeen

Aamupalan (kaksi pussipuuroa, ja kahvit) jälkeen en pidä kiirettä: aurinko paistaa ja kuivattaa kamppeita vähän, vaikka ei tuulekaan.

Jeageloaivi ja sen järvi

Parin kilometrin päässä laavun lähellä on sopiva puro ja kuiva töyräs, johon päästyäni on jo lounaan aika. En tykkää viettää aikaan ruokaa tekemällä, vaan tyydyn valmisruokiin, joihin tarvitsee kuumentaa vain vesi. Tunturien marjasato, erityisesti mustikan ja juolukan, on tänä syksynä niin hämmästyttävän runsas, että reissun aikana lähes kaikki lepotuokiot voi käyttää marjojen syömiseen, täydentämään muuten yksipuolista ravintoa.

Laavu on eri puolella puroa kuin karttamerkintä ja hyvä niin: kartan mukainen paikka oli epämiellyttävän pehmeässä paikassa, uusi kuivalla kankaalla puron yläpuolella. Vanhasta paikasta on jäljellä vain laavun pohjalla olleita lautoja.

Laavulta oli lähdössä kaksi naista,  kun aloitin ruokataukoa. Heillä oli sama tavoite: Juha Hurmeen Suomen luonnon päivän merkeissä pidettävä erämäätapahtuma Kiellaroavvin porotuvan ympäristössä. 

Paikalta on lähdössä myös nuorempi pariskunta Peltojärven suuntaan, ovat olleet koko sateisen viikon maastossa. Toteavat, että ainoa toimiva jalkine on ollut kumikenkä. Joopa joo. Kahtena ensimmäisenä päivänä voisin olla asiasta samaa mieltä, mutta sään jatkuessa hyvänä, olen tyytyväinen kenkiini, jotka eivät ole täysin vedenpitäviä, mutta kuivuvat kohtuullisen nopesti.

Tavoitan naiset (Paula ja Tuula) jossakin vaiheessa. Sovimme yhteisestä matkanteosta. Merkitsemättömässä ja kaikille ennestään vieraassa maastossa se lisää kulkemisen turvallisuutta. Minulle sopii hiljentää vauhtiani. Olihan alkuperäinen ajatukseni lähteä nauttimaan eikä kärsimään (idea, jota totisesti koeteltiin eräänä päivänä… )

Ylimalkainen suunta on korkea Giellaroavvi (474 m), jonka takana jossakin tavoite, samanniminen muuten, mutta alkaa G:n sijaan K:lla ja on selvästi matalampi. Sen takana virtaa Kielajoki. 

Ensimmäinen kahluupaikka, Alempi Honkavuoma sujuu helposti. Ylempi Honkavuoma on liukkaiden ja isohkojen pohjakivien vuoksi kohtuullisen hankala. Veden virtauskin tuo lisähaastetta. Sauvat ovat isoksi hyödyksi.

Alempi Honkavuoma

Ylempi Honkavuoma

Honkavuomien välissä on Hanhipää, josta selviämiselle näyttäisi olevan kaksi vaihtoehtoa: päätämme mennä solan kautta ennen sen pohjoisinta huippua, mutta ajaudumme sen verran pohjoiseen, että kiertäminen pohjoispään ympäri on jo lyhyempi reitti. Työnjako toteutuu siten, että naiset pitävät huolta tarkasta kompassisuunnasta, minä etsin kulkemista helpottavat väylät. Peitteisessä maastossa suunnassa pysyminen on tärkeätä, mutta samalla joutuu välillä ”saarroksiin” kivikoiden tai pusikoiden keskelle. (Tykkäänkin mieluummin kulkea avarilla tunturinummilla, joilla riittää, kun saa suunnan kilometrien päässä olevasta huipusta.)

Jälkimmäisen Honkavuoman ylityksen jälkeen ilta on niin pitkällä ja päivän tavoite saavutettu, joten teltta paikalleen, iltapalaa ja nukkumaan. Keksin keinon saada ilmatyyny pysymään paikallaan, joten unesta tulee parempi kuin edellisestä. 

Tyypillistä maastoa matkalla Kiellaroaivviin

La 30.8.

Seuraavana aamuna on selviydyttävä Giellaroavvista (474 m). Ketään ei tunnu kiinnostavan sen ylitys huipun kautta, joten lähdemme kiertämään sen etelärinteen korkeuskäyriä pitkin nousujen minimoimiseksi. Sen etelälounaisnurkasta löytyy puronotko, jonka äyräs voittaa minkä tahansa ravintolaterassin. Siitä eteenpäin maasto on pitkän matkaa miellyttävää jalalle, kunnes on muutaman sadan metrin rikkinäinen, vetinen ja korkeavarvikkoinen alue, jota ei voi kiertää. Siinä touhussa ehti tulla jo jano (sää on rinkan kantamista ajatellen lämmin), niinpä eteen tuleva puro houkuttaa kaivamaan taskusta kuksan. Kun olen jo juonut, naiset aikovat seurata ja laskea rinkkojaan selästä. Sanon että voin nostaa heille vettä, kun olen tässä jo valmiina. Kun nousen kumarasta, jalan paikka jotenkin liikahtaa ja nousu jatkuu taaksepäin niin, että en pysty pysäyttämään sitä enää tasapainopisteeseen. Sätkin purossa kuin kilpikonna selällään, pää alavirtaan päin. Kestää hetken tajuta, että lantiovyö on aukaistava pois päästäkseen. Hyvästi kenkien jo alkaneelle kuivumiselle! Onneksi sadesuoja suojeli rinkan tavarat, pienin poikkeuksin. 

Pian tämän jälkeen löytyi polku, jota pitkin kulkemalla olimme perillä kahden maissa porotuvalla. Ensimmäisinä yleisöön kuuluvina. Seuraavien tuntien aikana paikalle tuli kahdeksan muuta. Ja kaksi hyväkäytöksistö koiraa. Juha Hurmeen seurueeseen kuului viisi esiintyjää.

Tämä on ensimmäinen Hurmeen pro fauna et flora -eräteatterifestivaali; toinen on ajateltu pitää ensi vuonna Vätsärissä ja suunnitelmia on vuosiksi eteenpäin.

Juha Hurme tarinamoodissaan

Dramatisointi Kafkan novellista Pesä oli monologi, jonka veti Tommi Alatalo. Se kesti 45 minuuttia, mutta oli niin energinen ja ilmeikäs, että pitkästymisestä ei puhettakaan. Kuiskaajan monttua ei luonnollisesti ollut ja kun esityksen juoksu meinasi katketa, niin hän huikkasi apua käsikirjoitksen kanssa yleisön seassa istuvalle avustajalle ja se sujui niin luontevasti kuin olisi kuulunutkin esitykseen. Asuna hänellä oli viimeisen päälle räätälin tekemä musta puku ja valkoinen paita. Kysyin oliko silitysrautakin mukana, kun puku oli niin rypytön. Sanoi sen olevan niin laadukasta kangasta, että säilyi sileänä rinkassakin.

(Olikin melkoinen järkytys, kun media kaksi viikkoa myöhemmin kertoi Tommin menehtyneen äkilliseen sairauskohtaukseen, 44-vuotiaana. Harmittaa, että en tullut ottaneeksi yhtään kuvaa hänen esityksestään. Hänen oli tarkoitus vetää Hämeenlinnan teatterissa Irvin Goodmanin rooli.)

Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, yöllä vesi jäätyi teltan ulkopuolelle jätettyyn pulloon. 

Su 31.8.

Sunnuntaina lähden liikkeelle ennen kymmentä säilyttäen tuntuman Kielajokeen vasemmalla. Tavoitteena on Chappoaivi, jossa tapaisin tyttäreni pojan Sammelin. Sammeli pääsi lähtemään vaellukselle vasta lauantaina ja yöpyi lähellä Ylempää Honkavuomaa ylitettyään Hanhipään minun reittiini verrattuna paljon etelämpää. Ajatus oli, että tapaisimme Cappoaivilla, jonka sijainti on Urroaivin suunnassa, mistä jatkaisimme Stuorroäytsille.

”Cappolle” näyttää pääsevän solan kautta, jonka molemmin puolin on jyrkät ja peitteiset rinteet. Kurun pohja vaikuttaa märältä ja vältän sen nousemalla vasemmanpuoleisen rinteelle, jossa onkin aluksi mukavia tasanteita kulkea. Jyrkkyys ja kivikot lisääntyvät lopulta niin, että rinteellä kulku käy vaikeaksi: välillä on noustava suoraan ylös, välillä kierrettävä este alakautta. Jos nyt kaatuisi, kierisi alas kunnes jokin puu tai kivi pysäyttäisi. Ilman sauvoja en selviäisi täältä. Mieleen tulee olisiko sittenkin ollut pienempi paha kastella kengät notkon pohjalla. Olisipa valokuvamuisti, niin korkeuskäyrien tiivistyminen kartassa yhtenäiseksi ruskeaksi väriksi olisi ollut varoituksena paremmin mielessä siinä vaiheessa kun nautiskelin mukavasta etenemisestä käyriä pitkin loivasti ylös. Jatkuva kartan kaivaminen ja levittäminen vie mielestäni liikaa huomiota, mutta välttelylläkin on hintansa, jota tässä nyt maksan lihastyöllä otsa hiessä. Toisaalta on mukava havainto, että jaksan. Välillä on vain vedettävä henkeä, otettava happea pitämällä nojaustauko sauvoihin. 

Tässä vaiheessa korkeuskäyrät eivät vielä hirvittäneet…

*

…mutta tässä vaiheessa kyllä tuntuivat

Korkealla on sen verran kenttää, että saamme Sammelin kanssa selville toistemme paikat: hän on ehtinyt Cappolle jo, kun minä olen vasta puolimatkassa . Sovimme uuden kohtauspaikan, joka vaikuttaa loogiselta: lampi, joka näkyy välissämme ja jonka sijainnin Sammeli lähettää minulle kuvakaappauksella. Paitsi että minä en näe sitä lampea (joka oli jonkinlaisessa syvänteessä), vaan toisen. Tarkemmalla paneutumisella kohteen sijaintiin olisin ehkä jopa löytänyt sen, mutta niinpä sitten odottelimme toisiamme eri paikoissa ja ihmettelimme mikä mättää, eivätkä puhelimet alhaalla toimi. Sitten seuraa joukko epäonnisia operaatioita kentän puuttumisen, sen hakemisen korkeammalta, virran loppumisen kännykästä, latausjohdon epäkuntoisuuden, tuntien kulumisen, toistemme paikantaminen vierekkäisiltä tuntureilta, joista kumpikaan ei ole se, joissa edellisen kerran sovimme tapaamispaikan. Lopulta molemmilla on näkymä kartan kuvakaappauksella yhteisestä kohteesta. Sammeli ehtii paikalle ensin, minulla kestää: kompassineula ei suostu pysymään kaakon suunnassa, vaan pyörii sinne tänne (myöhemmin tajusin, että ei johtunut välttämättä tunturin malmiesiintymästä, vaan siitä, että pidin kompassia ja puhelinta yhtä aikaa kädessä…). Karttaohjelmaa paikannuspiste jämähtää paikalleen, niin varmaan päänikin. Jotain tehdäkseni liikun huipulla eri suuntiin, välillä on näkymä sinne (Matalalampi), jossa odottelin päivällä. Siitä tajuan, että nyt on lähdettävä aika vastakkaiseen suuntaan. Silti könyän vielä tarpeettoman kiepauksen oikeanpuoleisen rinteen kautta, sen verran jo ajatuskin pyörii. Vähitellen varmuus oikeasta suunnasta kasvaa kartan pätkittäin liikkuvan sijaintipisteen myötä. Illan jo hämärtyessä näen lammen rannassa rinkan, sen kantajankin varttitunnin päästä.  

Tämä päivä sarjassa retkellä-sattuu-ja-tapahtuu vetää vertoja jännityksen puolesta kesän 2008 reissulle: https://sanapasanen.com/https-sanapasanen-com-2011-02-19-kesa-kavellen/  Jatkaessani silloin viikoksi keskeytynyttä retkeäni  Rukalta pohjoiseen, Sammeli oli 5 vuotta ja saattelemassa minua reitille piirtämällään kartalla, joiden tekeminen oli silloin hänen lempipuuhiaan.

Päivä on koostunut jännityksestä, pelosta, toiveikkuudesta, pettymyksistä, jopa ärtymyksestä, mutta lopulta huojennuksesta. Käymme lyhyesti läpi vaiheet, joista kumpikin löytää mokia omasta puolestaan. Minulla kokeneempana tietysti pitäisi olla parempi käsitys siitä, mikä erämaassa on mahdollista ja mikä ei: mitään ei pitäisi jättää sen varaan, että laturin johto on ehjä. Karttakilometrejä ei kertynyt paljon, askelia edestakaisesta kulkemisesta kylläkin. Fyysinen ja psyykkinen rasitus olivat reissun rankimmat. Ilmeisesti minulla ei ole sepelvaltimotautia ja flimmeritaipumuskin pysytteli onneksi piilossa koko reissun ajan.

Siitä kun aloimme kommunikoida, oli kulunut yli kahdeksan tuntia. Sinä aikana syöminen ja vähän juominenkin oli jäänyt vähiin, mutta isommat ruokailuhommelit saivat jäädä: teltat pystyyn ja unta nuppiin. 

Minulle kartan ja maaston lukeminen samalla kun pitää suuntaa, ei ole mikään paraatilaji. Tuntuu, että se käy työstä ja vie kulkemisesta hohdon. (Karttaselaimen paikannusta en ole käyttänyt niin paljon, että luottaisin siihen. Olen käsittänyt, että se toimii vain, kun on verkkoa. Siksi olikin yllätys, että se toimi pätkien ilman kenttääkin viimeisen kohteen löytymisessä. )

*

Sammeli virkeänä draamapäivän jälkeisenä aamuna

Ma 1.9.

Sammelilla suunnistus tuntuu sujuvan vaivattomammin ja mielihyvin luovutan sen hänen tehtäväkseen seuraavana aamuna. Hänellä ei ole paperikarttaa, mutta netin karttaohjelma toimii ja minun laturinjohtoni myös varavirran ja kännykän välillä.

Puolilta päivin ruokailemme Kielajoen rannalla, vaihdamme kahluujalkineisiin, joilla myös kiipeämme Urroaivin rinnettä kunnes jalat ovat kuivahtaneet. Edessä onkin jyrkkä rinne, jonka nousulla tähtäämme Urroaivin ja Sudenulvomajuppuran väliin. Sen jälkeen alarinnettä vinosti oikealle yhyttääksemme polun. Askeltamiselle ja silmälle miellyttävää maastoa myötätuulen siivittämänä ja mieli virkeänä koettelemusten jälkeen. Ruskan värejä on vielä yllättävän niukasti, vaikka ollaan näin korkealla. Sen sijaan marjojen runsaus on edelleen hämmästyttävää. Mustikat ja juolukat ovat mausta päätellen parhaimmillaan, puolukat toistaiseksi lähinnä punaisia. (Jos olisi karhun aineenvaihdunta, niin ehkä ei tarvitsisi kantaa niin paljon ruokaa ja sen valmistusvälineitä mukana :-).

Näissä maisemissa mieli ja keho viihtyivät ponnistelujen jälkeen

Polulla tulee jo muitakin kulkijoita vastaan, yksi kymmenen hengen seuruekin, toinen pienempi ja joitakin kaksittain liikkuvia. 

2. – 3. 9.

Viides yöpyminen minulle, Sammelille kolmas, on Stuorroaivin luoteisteunalla, puron partaalla, josta löytyy mukavia telttapaikkoja ja tietysti vettä. Yöllä ulkona käydessä tähdet näkyvät jo selvästi. Keskeltä taivasta kulkee ohut valoverho, ehkä jäänteenä päättyneistä revontulista, ehkä oireena alkavista. Mutta en malta jäädä seuraamaan tilannetta pitempään. Nukun kohtuullisesti kuuteen, taivas on pilvessä ja sateen uhka leijuu selvästi ilmassa: lännen puoleiset huiput ovat jo sateessa. Mutta tämä purolaakso säästyy sateelta ja puoli kymmenen maissa pääsemme aloittamaan tiistaita, puron yli kahlaten. Stuorroäytsistä otamme suunnan kohti Ketkipasea (Pyhäahma).

Alhaalla Stuorroäytsi, kahlaaminen, jyrkkä nousu ja Ketkipasen huipun ohitus vasemmalta. Sitten Nirvajoen ja Karigasjoen ylitykset ennen viimeistä telttayöpymistä.

Ensin on päästävä puron yli, löydettävä portti poroaidasta ja nousta jyrkkä penkka, jossa saan taas vääntää kaksin käsin sauvoilla jalkojen avuksi. Sen jälkeen alkaakin taas mukavan käveltävä nummi. Välillä on reikäisempää maastoa vesikoloineen ja varvikkoineen, mutta niillä on varmasti tärkeä merkitys osana tunturiluontoa, joten turha valittaa, vaikka kulku hidastuu. Nirvajoen kahluun jälkeen otamme suunnan kohti kartassa näkyvää polkua, joka vie viimeiselle kahluupaikalle Karigasjoen yli. Sen jälkeen reissun viimeinen teltan asennus ja yöpyminen. Loppumatkamme on sujunut niin vauhdikkaasti, että olisimme valmiit kulkemaan vielä auton ulottuville, jos jostakin löytyisi siihen henkilö ja auto. Sammelin serkku olisi tullut, ellei olisi mennyt jo Rovaniemelle. 

Retken viimeinen aamu. Karigasjoen rantatörmää.

Kartalla reissun yöpymispaikat

Aamulla varaamme pari tuntia kävelläksemme Sulaojan kohdalle, jossa bussi on aikataulun mukaan 10.56. Viimeiset janon sammutusvedet Sulaojan purosta ja se oli siinä! Tekee mieli saunaan.