Moraali on ruma sana, syyllistää pelkkänä sanana

kuin lehmää lautasella, harjanvarsi uiguurinaisessa

Runon pitää olla käsittämätön tai nokkela

viitata antiikin mytologiaan, osoittaa kuuklaussivistystä

Moraalin katovuosina jauhetaan pettua moralismin petäjästä

Moraali on runossa ruma sana niin kuin se sanotaan

Katsotaan ohi tai taakse, vaietaan yhdessä siitä mikä on

niin ehdottomasti on, vailla runon monitulkintaisuutta

                                  väistämätön syyllisyys:

syyllistyä syyllistämiseen,  potea syyllisyyttä että on

Olet paikalla

                   siten että olet poissa

                                        yhteys on

hiljaisuutta vailla kiusallisuuksia

Kuka kestäisi enempää

                     ilman tietä perhonen, hiutale

                                          Ilman ääntä

Täit ja väiveet, haaveet toiveet

                     kaikki karisee

syksyn lehdet, talven lumet, joulupuun neulaset

Myrsky kääntää nuolet, maalitaulut kaatuvat

maailman kokoiset

                     kaikki tärisee

Ja sinä tuskin itsesi kokoinen, ihmisoletettu muurahainen

ajan helppoa saalista    Katkerasta kaalista

sietämätön keveys, kaikkivoipa leveys

                     ulos pursuaa

täit ja väiveet

Kaiken nähdyn jälkeen en olisi enää

se idealistinen nuorimies

joka jättää armaansa osallistuakseen kaiken maailman kahinoihin

en hakkaisi päälle, en päähän Kustaa Adolfin hakkapeliitoissa

Kristianin karoliinisen kuolonmarssin sijaan osallistuisin

pyhiinvaellukselle Santiago de Compostelassa

Välttäisin helposti kiusauksen eliittijoukon jäsenyydestä

Turkin sodassa, Suomen kaartissa

Vapaus-, kansalais- ja sisällissodan laistaisin riittävän

suurella lukemalla pohjoista leveyttä

Talvisodan sotisin kuin mies: taistelisin sankarihautaan Summassa

ja armaani kävisi sen äärellä kaksi kertaa vuodessa, mutta minä

pitäisin itseni kanssa neuvonpitoa: Ruotsiin vai Amerikkaan

Amerikasta palaisin v. 2016 ja muuttaisin Inariin

Hukkuisin syksyllä siikaverkkoja kokiessa:

sydän sanoisi, että se on nyt tässä

Ja minä, että mikäpä siinä sitten

Kumpikin hävisi

                  omaan kuplaansa

hävisi kun yhteinen vene keikahti nurin

Kumpikin hävisi kun luuli olevansa

                  samassa kuplassa, samassa veneessä

kun olisi pitänyt änkyttää ja punastella

                  painoivat menemään tuntoa vailla

Hävisi kun puuttui itseys

                  jolla kohdata toiseus

Soisit suon soistua

                                 ja suodattaa

kuivion kuivua

                                 ja pölytä

puun puutua luun luutua

Soisit suun suostua

                                 ja suosion ruostua

kun vuosilla lustot

                                 ja nivelten rustot

rutinaa tutinaa patinaa latinaa

Soisit kutinaa: kananmuna kainalokuopassa

                                  tavaratalosta ulos!

Luminen kuusikko

              oksien tyyni rytmitys

                              pelkkänä näkymänä

tien varrella

pyyhkäisee mielestä

                kohujen vaahdon

Jokainen unelle antautuminen

                 hyvästijättö tulevalle eikä ole käynyt

                                 vielä ilmi mitä meistä tuli

Vähäiset rivit uutisten kaatopaikalla

                  keinotekoisesti pätkityistä ajanjaksoista

                                 kitkerää puuroa, kyyneleet silmänä, voi silmää!

                                 mitä kaikkea se ehtii nähdä

                                 korvaa, jota mikään ei korvaa

                                 jos se tipahtaa kesken kuuntelun

                                 tuntoa, joka ei tunnista koskettajaa

Miksi hoippua etiäisten ja jälkiäisten varassa

                kun aika vaihtaa ajoneuvoa lennossa

                                 lastenvaunuista rollaattoriin

Mennyt on olevaa, unen ja valveen hybridi

                jossa palat etsivät paikkaansa

                                 jääköön tulevat vain tulemaan!

Ja niin joutuu

taas mustapääkerttu häkkiin

vetämään raskasta virttä, sokaistuin silmin

maantuoksuista lumikinosten ja paukkupakkasten

punaposkista laulua vanhasta muistista, vanhojen muistoista

kun ei näe ulos

missä joulun sissit

pistävät ranttaliksi: tiptap tiptap tipetipe

tiptap, viisveisaten hiljaisista joulun kelloista

vilkkaasti ja meluisasti, pysähtymättä ohikiitävään:

lalalallaa, katsos noin ne karkeloi, leikittekö kanssamme

Ajatukset alkeishiukkasia, syöksyvät

              läpi unien, valveiden, ovien, muurien

                                                       läpiä kaikkeuteen

eivät tee pesiä, pysähdy munimaan       hautomoihin

Jää punajuova, kirjaton karjaton voiman kaipuu

Sanat jääpeitteestä irronneita

              lauttoja hyhmäpadoiksi virtaan

                                                       särkevät siltoja

ahtautuvat näppäimistön kautta tulostimiin

Sulavat kulkunsa varrella lohtulauluiksi      uniin

Olla niin omassa olossaan

                 ilman silmiä ympärillä

ilman että mieleen nousee: mitä näkisivät jos

                              miltä näyttäisi jos

niin kuin puu paikallaan

                               johon on ikänsä juurtunut

kivi joka on lopettanut pyörimisen

                               asettunut aikoja sitten sammaloitumaan

Olla käsi joka pujottaa lankaa neulan silmään

              langan ja neulan pitelijä, joka tietää:

                           ei pääse itse siitä läpi

ei pääse olemisestaan mihinkään muuhun

              kuin että on

                            omassa olossaan

Miten voi pudota kuoppaan jota ei ole olemassa

                Sanoit: et pääse sen tyhjästä muuten

                                kuin luomalla sen täyteen

Mietin hänen sanojaan: olet lähellä, opi tuntemaan

                  ettet jää tuntemattoman vangiksi

                                 etkä tunne mitään

En tiennyt olevani

                                  lakipisteessä

loppusyksyn värit ympärilläni, pimeys päällä

                ei haitannut, valo repi silmää päästäni

                                  jotakin terävää iski palleaan

Olkapääni kaartuivat äkisti alas

                Silloin muistin ne sanat: olet lähellä

Ennen vanhaan, kun jollakin                     

                    uhkasi mennä överiksi

saatettiin sanoa, että lopeta

                    vielä kun olet tolkussasi

(mikä nyt sitten överiä ja tolkkua kenenkin mielestä

mutta joka tapauksessa)

Tolkku on kuin valo: ei voi kantaa säkillä sisälle

                                               pimeisiin vintteihin

                    voi olla hukassa tai henkitoreissaan

                    mutta ei kai sitä nyt varastaakaan voi

                    tai mikä noista algoritmeista tietää!

                                                Algoritmi, elämisen rytmi

                                                 viidakkorumpu, yö ja sen kumpu

Tapahtumia ympäri maailmaa, kuvia

sanoja, jossakin tehtyjä ajatuksia päätä täyttämään

vatsanahka kireänä noutopöydältä noukittua

                              Näin

ylitsesi voidaan kävellä           Kävelläänkin

(Ja lävitsesi lennetään, olet suorastaan seulana

                              kaikista hiukkasista ja aalloista)

Ehkä et puhuisi noin                Läpiä päähäsi

                              ellet olisi tuosta kaikesta         niin tukossa

On ihme, että yleensä olet

Mitä muuta ihmettä enää odotat!

Näin

korkealta

ei näe

onko päällysteen   reunassa

                      nurmikkoa vai jotain

                      vihreätä materiaalia

Luonto on säätila ikkunan takana:

harmaata ja sataa

                       tai pölysumua

punertavassa valossa

Myrskyn jälkeen ilma kirkastuu hetkeksi

näkyisi kauas, jos rakennukset eivät estäisi

                              niiden takana on        meri

ja toisella puolella kaukana         metsää

Alimmassa kerroksessa

on myymälä      Jääkaapin näyttö kertoo, että tänään

                                                         ei ole tarvetta käydä …metsällä

(mistähän tuo sana tuli, met-säl-lä)

3 D-lasit tietokoneen vieressä

                                           valmiina selviytymiskauhupeliin

(En aina tiedä olenko Telluksella vai jollakin muulla planeetalla)

Ei minusta ollut puuksi, olen varjosi, kierrän

              sinua vuorokauden ja vuodenajan mukana

tarjoan itseäni helteen uuvuttamalle, olet lieka

              minä liekassa, pelkäsin olla puu

                            jonka myrsky voi kaataa, sinä elät

              solunesteiden virtauksesta, silmujen

ja lehtien kiertokulussa         Pakkanen ja paahde

                                         taistelevat sinusta

Elämänpiiriisi laajentuu lintujen kautta merien taakse

              silmäni ja korvani tavoittavat heikosti

                           kuiskutteluja oksilta:

              tahmeita verkkoja, joihin monet jäivät

yläilman suihkuvitauksia, jotka kuljettivat huimalla vauhdilla

Kun pilvet ja yö pimentävät valon, haihdun uniin

              olen virkein aamun ja illan valossa

                           ulotun kauaksi juureltasi

              mutta kukaan ei tarvitse silloin suojaani

Keskipäivän aikaan ihmisiä ja eläimiä hakeutuu luokseni

Kun sinä kaadut, toivon että valo

              on silloin kaatumissuunnasta:

pääsen lähemmäksi sinua kuin milloinkaan

Rahtari rahtaa rahtia, eläin on rahtia ennen lahtia

Tuottaja tuottaa tuotetta, eläin on tuote

eläin luottaa, eläin tuottaa hyötyä

Kuluttaja syö hyödykkeen, eläin on kulutussyödyke

Ulkopuolella metsässä      villi ja vapaa vyöhyke

(metsä hoidetaan metsänhoitolailla)

metsässä susi, se hoidetaan metsästyslailla

ettei metsästä hirveä (siltä puuttu hirvilupa)

(Anteeksi tuo ’villi ja vapaa’

Ne runoilijat!, tiedäthän)

Jääkaudet sulavat, pyörteiset vedet kutittelevat

             kivisiä kainaloitani

                          hiidenkirnussa

päästän pärskyvät nauruit

             päin suvannon synkkää silmää

Jos joku kysyy osoitetta, viittaan virvatuliin

              jos nimeä, kiellän olevani kukaan tai mitään

Ehkä rapu kivenkolossa, poreilevia kuplia suon silmässä

                           silmänpilke surun puserossa

vihuri, joka tukanjuuria puistaa

                         aurinko joka herättää niittyhumalan

                                       havunneulan, kuusenkerkän

Kenties talvi joka käärii pellon lumiviittaan

              ja meri johon voi hukkua

vailla pelkoa kuolleista päivistä

              kaltion hiekkasilmäinen pulputus laaksossa

                           suon hampun riukujalkainen lento pitkin aapaa

Asustan kuusten tummuuden maata, josta päivä

                           on nuollut yön tomusokerin

maata jolle en tunnusta muita rajoja

                           kuin mihin silmäni kantavat

              mihin yltää pakkassuden ulvonta karhunmurtumakalliolla

                                        valon ja varjon pystysuorassa vuoronaurussa

kumpupilvinen puuro taivaan hellalla

              Olen liekin heijastus

autiotuvan ikkunalla huurteinen naamio kasvoillaan

                            taigan naavanaamainen kuusi

                                         vastavalon tiheässä siivilässä

              Koivujen mustavalkea vakavuus, ennen vihreää pitsiä

Heräävän maan hajussa

              kuuntelen juurisilmujen rapinaa

                           haapojen keltamultaisin jäkäläkorvin

Olen sateisen päivän, paksusammalkuusikon

              korkea hämärä, viinimarjapensaan alushämärä

                           valottoman kujan, mielen, kielen, tajunnan

reunahämärä, mykiön portilla laajeneva, supistuva

                avaruuden savuava kangastus, helteen väreilevä auer

                                          Väistyvä, kun aika kääntää silmää

                lukee kirjanpainajan ennustuksia kuoren alta

Murhasarjojen

välipalana popkorneja

luonto-ohjelmia, joissa eläimet

raatelevat toisiaan, pysyvät napinpainalluksen

takana; makeasti oravainen, juostaan metsän läpi polkua

pitkin luetaan einoleinoa Kolilla Ruudun takaa, ruudun takaa

kauniita maisemia häviäviä lajeja, jo hävinneitä, käänteisessä

suhteessa ihmisten määrään ja elopainoon per yksilö

ja suorassa suhteessa jäiden pinta-alaan, koti-

studioiden määrään ja

näyttöjen

                            tuuma-

                            kokoon