sanapasanen

Ilma sakeana keuhkojen ja ajoneuvojen päästöjä,

hunajainen musiikki tahmaa tärykalvoja, käsiäkin

joihin on takertunut kummia kapistuksia

jossakin välissä sisään ja takaisin kadulle kulkiessa

tasaisesti jatkuvaan epärytmiseen rummutukseen

Nopea hissi nostaa tornitalon kalleimpaan kaksioon,

sieltä näkee kauas suuntaan,

josta kerran tulin,

sieltä missä seinähirsi

lahoaa hitaasti ja katonharja on notkollaan

kuin vanhan lehmän selkä,

pokassa jäljellä pala lasia, joka muistuttaa

kimmeltävää kyyneltä,

kun valonkajo tavoittaa sen

sieltä missä hippiäinen

höyhenpallona kyyhöttää kuusen suojissa,

ei säikähdä kun hiljaisuus rikkoutuu,

puun solukon antaessa äkisti periksi

jäätyvän nesteen laajentumiselle

Ei, ei se hippiäinen enää, sen kuuset

ovat näissä seinissä viimeistä kannontynkää myöten

Täältä korkealta näkee kauas

Täällä kaikki on siistiä ja lähellä

Täällä    kaikki      ovat    kaukana

Sitä minkä kanssa kulkisit suuntaan,

joka tekisi sinusta enemmän sinua,

sitä sinä myyt halvalla,

ettet erottuisi silloin kun kaikki

lasketaan yhteen ja jaetaan

osallistujien lukumäärällä

Mallin mukaan otat annettuna paljon,

et kuule mitä mielesi mielii,

kuulet sen mitä kuuluu mieliä

Jos äkkiä tulisi hiljaista,

tulisiko ahdistuksen kuilu

Tämä on ensimmäinen mietiskely

Vuorenrinnettä valuvat

ahdistuseroosion massat

esteettä mielen mustaan nieluun:

kukkahattukyynikkopölvästit

materian tuhlarit hengen kääpiöt

turhuuteen turvaajat kulttuurikeikarit

Katson peiliin, olenko saanut

sen mitä ansaitsen, ei perkele!

Olen vain oman elämäni sankariluuseri,

diktaattori vailla vertaa, tyhjäkäyntipumppu,

sydän vailla verta

Ei minusta ole hiilinielun täytteeksi,

liian kevytkenkäinen

Korvaan puuttuvan tuolinjalan

maailmankirjallisuudella

En saa unta, luen kunnes elimistö pitkästyy

Minun tuntemattomuuteni kumoaa

sinun tunnettavuuden,

olemme ajassa näkymättömät, liikumme

missä vain milloin vain,

unen ja valveen,

alahyllyn ja ylähyllyn välillä

Panssarinyrkin takalieska

Hanneksen haavoille poltti ja vei

Kukaan saksaa osannut edes ohjeiden verran,

telaketjujen edessä kiire niin kova

Mihin katosit Paavo, tykistökeskityksessä?

Täysosuman saitko osaksesi

vai idän likajunan?

Ei luun ei tiedon sirua koskaan,

mutta äitisi uskoi ja toivoi:

et kuollut kuolleeksi julistukseen

Ette korsusta ulos ehtineet,

kun itä liikahti länteen

Kevyt mies olit Eino, kun leiriltä palasit

Tarkka oli Migin kookoomies,

luotisuihku korvalehtesi lävisti, isä,

juhannusaaton kunniaksi kai

Siinä veljessarjan sotaa

kesäkuussa nelkytneljä,

puolesta kansan ja puolesta maan

(Kuva veljessarjasta Kolkunjoessa elokuussa 1939. Vas. isäni Vilho, keskellä Hannes. Oik. poikien isä Toivo, vieressään Eino. Paavo ei ole kuvassa)

Sinä olet sinä eikä se koristu

kultakehyksillä

Ei tarvitse

Voitko käsittää, tuossa on käsi,

kädessä vaskooli, ajan norot

sitä huuhtovat, sinä vatkaat

Tulitko tänne rikastumaan?

Jos hippuja löytyy, ota ilolla

hyppysiin, päästä menemään

Niiden aika on pitempi kuin sinun

Varjo paljastaa:

jotakin on, on muutakin,

pimeys, valo

Valo näyttää sauman,

tunnustaa erillisyyden,

toiseuden kosketuksen rajalla

Pimeys ei tunnista, ei tunnusta

Vääntää toistensa ulottumattomiin

kaiken mikä ei yhtä ja samaa

Olen enemmän kuin yksilö

tai kaksilo, olen monilo,

monen roolin ihminen,

olen seurallinen erakko:

puhun paljon itsekseni,

seuran tuppisuu

Hyvä kuuntelija siis

Olen mehtäsykologi

ja ambulanssifilosofi,

kaupungissa maalaistollo,

maalla kirjanoppinut

Olen rauhansovittelija,

sijoitan myös aseisiin,

hyödyn hyviin tarkoituksiin

Lentomatkailen ja meditoin,

olen hyvä kuluttaja,

talousrattaan pyörittäjä

On ilo olla monilo,

enemmän kuin yksilö,

seurallinen erakko,

vaitelias seuralainen,

mehtäsykologi-maalaistollo,

ambulanssifilosofi,

kirjanoppinut

Jalanjälkeni kai suuri,

minkä jaloillensa voi

Dinosauruksellakin

sama vika aikoinaan

Ei enää mikään ongelma

Mitä se sitten onkaan

jota rakkaudeksi kutsutaan

silloin kun se tulee, livahtaa varjona

ylisukupolvinen haamu samalla ovenavauksella

(Sille on helppo nauraa päivisin,

mutta niiden välissä ovat yöt)

Rakkautta, mitä se sitten onkaan,

seuraa haamu, löytää altistetun maaperän,

imee sisällön siltä mitä rakkaudeksi kutsutaan,

asettuu taloksi sen kuoriin ja asioi sen passilla

(Kukin voi seuloa itseään,

mutta toisen varjo kätkee salaisuuksia)

Voiko olla isä

olemalla mies, mies olemalla isä

Miten voi elää olemista ja tekemistä

suhteessa, joka on veden ja maan

suhde rantaviivaan, josta on helppo

käydä kalassa ja metsällä

Vesillä ja metsässä

Ennen isät tekivät, kaikki oli kesken,

isät yhtä kesken, tuliko valmista maailmasta?

Keskenolemisen ja valmiintekemisen

kilpajuoksua, tietäisi vain mihin

Voiko olla kuin metsän puu:

oleminen sorminkosketeltavaa kuin kaarna,

tekeminen vuodenajan mukaista

Halaaminen sallittu

Hän sanoo olevansa kala verkossa,

ei halua pyristellä

Kysy tietääkö kenen,

onko silmäkoko miellyttävä,

että aikooko olla rauhassa,

kun airon kolke kuuluu,

tietääkö onko verkonkokijalla

armeliaan nuijan sertifikaatio,

joutuuko haukkomaan henkensä,

haluaako pataan vai savustusuuniin

Että muistaako keväisiä

volttejaan vedenpintaan

Ai että ei halua

Sano sille jos kuitenkin,

sukeltaisin napsimaan

lankoja kynsisaksilla,

niillä Fiskarsin

oranssipäillä

Jussi Ojuvan (mm. http://www.vaylanpyorre.com/mainiota-runonlaulantaa-

takarajan-karajanilta-sodankylasta/) tekemä sävellys, sovitus ja laulu runooni

eksistenssihorjuntaa

Järjen valo ja tunteen palo ihmistä viettelevät,

myös ristiriita ja sopusointu

Vastakohtia ei tarvitse täydentää

Yksi nostaa puuhun, toinen kaataa tuleen,

joku autiolle vuorelle, joku muurahaiseksi,

metsän mustaan aukkoon vastavalolampuksi

Valopäässä on paljon fotoneja

Kyllähän minäkin pajupillipiiparina

tai hautaholvinhoitajana, hiljaisten maassa

on paljon asuinsijoja, petaamattomia vuoteita

Hiekkakäytäviä voi haravoida nyt talvisin,

kynttilöiden valot ovat synkemmässä

Minuuden naamio kasvoilla voi tallata valmista polkua

Olla näkemätön silminnäkijä, kun tulvavedet tekevät siitä puron

Mustan ja hopean väräjävä raja,

siivekkäiden autioksi jättämä vesi

Rannan riisutut puut

kääntävät silmänsä sisäänpäin,

eivät halua katsoa kuvaansa

Hopeiset eväkkäät syvyyksissä,

hiljaiselossaan?     Ei!

Siellä remuisat on kemut,

siellä häitä vietetään

Ei meillä ole oikeutta täällä

ulvoa kuten sudella

Lähimmäksi välitöntä pääset yksin ääneti

Sanoitta,

kun niiden kaltereista jäljellä vain varjo

sinun ja metsän välissä

Sanat kuin kaarnat kelon juurella,

koinsyömä takki, ripustimesta tipahtanut

Siihen unohtuneet

Suorat linjat ovat Pohjanmaata varten,

siellä suora ei voi taipua horisonttiin,

ihminen kävelee ilmaan ja laiva ui pilviin

Siellä oppikirjassa ei lue että avaruus kaareutuu,

että suora palaa lähtökohtaansa

Sellaista siellä on turha mennä väittämään,

sillä suora on suora ja ympyrä on ympyrä

ja muu on ympäripyöreätä höpinää

Johtuuko siitä mitä tulet tekemään,

että se mitä ei vielä ole, huojuu

Tai siitä mitä olet ollut aikoja sitten

Ilman huojuntaa entinen jatkuu,

sitä ei voi taivuttaa, se ei voi sopeutua

Onko kivi kivi, ehkä hiekkaa, pala kalliota

kysyykö mineraaleista, heittäjästään?

Ihmetteleekö sana kirjaimiaan, lause sanojaan,

puhujaansa, kirjoittajaa?

Aineen ja hengen yhteenliittymä,

atomien ja alkeishiukkasten kiertolaistuote,

joka tietää hajoavansa, kun tuuli käy,

on häivähdys salaisuutta

Tuijotat tunnin kellon viisareita

Miten hitaasti tunti alkaa,

viimeiset minuutit nopeita

Miten sanoilla voi vangita

ilmiöitä, joista ei ole sanoja

Ensin on epäsuoria vaikutelmia

Sitten sana ja kohde ovat pelottavan yhtä,

vaikutelma häviää

täsmällisyyden vaatimukseen,

täsmällisyyden harhaan,

lakikirjaan, lakiasiaintoimistoon,

selittelijöiden ja tulkitsijoiden

miekkailunäytöksiin

Kaksi on rajaa,

joiden ylitystä et voi valita,

siinä välissä monta valinnaista

Kenelle sinä, kuka sinulle, on merenpohja,

Alpit, piikkilanka ja rikottu lasi muurinharjalla

Mistä on tehty raja sisälläsi, jonka yli vain sinä voit päästä?

Musta karvamato tien laidassa aloitti päättäväisesti ylityksen. Huusin sille että mitä

järkee on mennä toiselle puolelle, samanlaista pöheikköä siellä on, turhaa

riskin ottamista koko touhu, näinä lajikadon aikoina pitäisi ajatella lajiaan,

vaikka itsestään ei välittäisikään.

Ei vilkaissutkaan, paineli mittaavin askelin kohtisuoraan yli. Polkaisin pyörän liikkeelle,

se huusi jälkeeni jotain järjestä ja suohon suksimisesta. Mistä tiesikään matkani syyn,

mutta kulkuvälineiden tuntemuksessa oli pahoja puutteita.