sanapasanen

Olet tervetullut vaeltajan turva,

sanot tuulelle:  so, so, otetaanpa hieman rauhallisemmin,

pistät itsesi likoon latvoinesi, juurinesi

Ylistetty olet tuuli,

pidät piikittäjät matalalla;

kiitos niille, linnut saavat ruokansa,

lentävät kaikissa tuulissa,

tekevät pesänsä suojametsään

Kuuntelin kun tuuli puhui

monilla murteilla kovaa kieltä

Se puhui liikkuvaa vettä, kivikkoon murtuvaa lainetta,

ropisi pisaraa, helisi ikkunaruutua, jankkasi tuvannurkkaa,

joikasi savuhormiaa, suhisi heinää ja tunturikoivua

Kaiken läpi kuului kuikka

Sillä on yksi kieli ja murre, peloton

Kesä laskee valoverhon avaruuden

syvyyden eteen, vakuuttaa

kaikki on tässä: lehtipuiden kukkeus,

niittyjen vehreys, aukioiden yötön valo

Pilvet lähellä, yhtä kuvastuksensa kanssa,

tyynessä vedessä

Kirjosieppo dominoi puiden välistä ilmatilaa

Sillä on monta rautarouvaa pesätulilla

Kuusenkerkät ovat jääneet hiirenkorvien vauhdista

Männylle on ihan sama mikä vuodenaika

Vaikka äitien ylistyspäivä

Joku kärsäkäs on kiinnostunut minusta

Suosiota ei pidä vähätellä

Rastaat aloittavat offensiivin harakkaa vastaan,

äänimaisema räjähtää

Olen piilottanut siemeniä peltoon

Pihlajan oksalta joku otus harrastaa

benji-hyppyä kasvojeni ohi, hihkuu mennessään

Koivulla ja minulla pituuskasvu on päättynyt,

kumpikin kaljuuntuu, latva lahoaa

Siepon valvovan silmän alla

perhonen lepattelee aukean yli

Jos Jumala suo

Vedän osuuteni tässä olemisessa,

en syö ketään, en tule syödyksi

Raatokärpänen piipahtaa paljailla varpaillani

Että se poistuu, on toivorikas tapahtuma

Jos yrittäisin sanoittaa olotilani,

valehtelisin väistämättä

Niin kauan kuin varjo on

seuralaiseni valossa,

asiat ovat hyvin, sitten kun ei,

vielä paremmin

Että hyvin, riittäisi minulle oikein hyvin

Voisinko liikahtaa

niin, että katsoisin hellästi

Etsin pakenevaa lunta, sen suunta oli pohjoiseen,

pakenijan olomuototappiot virtasivat vastaan

Pakenin maata, joka irvisti ruosteisin hampain,

vesilammikon piirittämää, ammoin hylättyä kalustoa,

kaikkea mikä kerran kukoisti katalogeissa

Niiden haalistuneet värit riekaleina liehuivat peltoaukeiden tuulissa,

enkä tunnistanut sitä maata, jota ne edustivat

Onnittelet pyöreistä vuosista

Pyöreistä, jotka kyljet pulleina

räppäsivät kalenterin sivut ylinopeudella

Mutta entä niistä kulmikkaista? Hitaista ja laihoista,

Ne jotka törröttävät kuin laihan lehmän luut nahan alta,

nälkävuoden jäljiltä? Enemmän niitä oli kuin seitsemän

Onnittelet siitä että täytin

Täytinkö kaikki nuo vuodet ja millä?

Täyttivätkö kaikki nuo vuodet minut ja millä?

Täytinkö, täytyinkö silloin enemmän kun olin vähemmän?

Ehkä täytyin pehmusteilla ja muutuin lepotuoliksi

Tai kivillä, joista sai kipakat löylyt

Tuhlasin aikaa, josta on turha tuhertaa

Omenoita jäi syömättä ja viiniä juomatta

Vuodet ja minä, kaikilla täytteillä,

olemme tulleet toimeen

Joskus hyvin, joskus huonosti

Joskus hyvin huonosti

Kasaan roskat talveni routaisimpaan kohtaan,

ota luuppisi ja fokusoi aurinkosi niihin

kunnes savu nousee

vaappuen korkeaan päivään,

roudan viimeiset sähinät tulen alla

Ruohon hidas viherrys,

maan päänahka kutiaa

Sinä kihelmöit minussa

Hyvä ihminen, voit luottaa minuun:

en aiheuta järkytyksiä, en sydämentykytyksiä

Minun suuret ajatukseni

eivät niin suuria etteikö joku suurempia,

pienet eivät niin pieniä

etteikö joku niitä pienisi

Havaintojeni originellius on

aivotoiminnan häiriötä, olettaen

että maailma on normaali,

mitä sen on ehdottomasti oltava

eivätkä tunteeni jaksa koluta

edes normaalin mitään äärilaitaa

En ole merkityttänyt mahdollisia totuuksiani

kaupparekisteriin, en lain huutanut

tai lohkonut niitä omistukseeni

Hyvä ihminen, sulkeudun suosioosi!

Valkolakit ovat juhlineet komeroiden hyllyillä

viisikymmentä vuotta, juhlineet pintansa kirroosinkeltaisiksi

Aloittivat sen maailman hulluna vuonna, yhtenä niistä monista:

mustien kingi murhattiin Memphisissä, My Laissa napalmia niskaan

telaketjut tankkasivat Prahan katuja, nuoriso mellakoi Pariisissa

aatteen paloa siellä ja alhaista mieltä täällä

Viisikymmentä vuotta, mikä ajan hitunen,

täynnä päivien kvanttihiukkasia ja miten se näkyy

naamasta, riippumatta peiliin katsomisen paikasta!

Mitä minä sille vastaan, kun se sitä kuitenkin kysyy:

Kadunko?    Kaikkea     Enkä mitään

Tunnustan, olen syyllistynyt elämään    Ja elämättömyyteen

Erityisesti kaikkeen siltä väliltä

Tuulee, koska puut heiluvat. Saunan lauteilla koivun oksista tulee kuumaa,

ulkona koivun huojunta viilentää ilmaa, pöllyttää hiekkaa silmiin.

Puiden latvat piirtelevät taivaalle eläimiä. Jos eivät ole tyytyväisiä tuloksiinsa,

pyyhkivät pois ja piirtävät uusiksi. Latvat maalaavat valoisia kumpuja,

joilla villavat lampaat laiduntavat.

Taivaanrannalla on tarha, johon puunlatvat ohjailevat karjan.

Siellä Jumala pitää niiden kanssa kokousta, jossa päätetään jatketaanko

poutaa vai tehdäänkö sadetta. Silloin eläimet menevät katoksen suojiin

ja me päästään tekemään lammikoista puroja alamäkeen.

Paisukarvejäkälä ja jotain tummanvihreää

läikittävät runkoja, niiden oksia, joista haarautuu

oksia, joista haarautuu oksia

Ne sirpaloivat kirkkaan taustansa,

kuin säpäleiksi maahan isketty peili,

taivaan palasia heijastaen

Tuulen ja lintujen irrottama

roska halaa aurinkoa,

pälvet puiden juurille

Sen ihminen torjuu,

puunattuna heijastaa takaisin,

talvi jatkuu

En ollut tabula rasa,

taulu oli valkoinen ja liitu sen reunalla

Mustaa laatikkoani en osaa vielä lukea

Kirjaimet jo tunnistan

Laajeneminen seis, perääntykää alueelle, jossa harkitaan! Mitä oikein

on tekeillä, mikä tässä on olennaista? Täällä ammutaan selvästi

väärään tauluun, kierretään loputonta sakkorinkiä, veikataan hevosta,

joka ei jaksa maaliin asti. Kuin kuivatettaisiin edelleen soita, joista ei koskaan

korjattu puuta. Porataan alas, ammutaan ylös, hävitetään elävää,

jota ei tunneta, ei ehditä tuntemaan. Matkustetaan hakkeroidussa,

robottiohjatussa kulkuneuvossa, jonka koordinaatit ovat arvoitus.

Ollaan niin minuja, että ei olla minkään kanssa sinuja.

Hänestä kasvoi kunnon ihminen, eikä se ollut kenenkään syy.

Sodan lait vain suosivat pieneen tilaan mahtuvaa. Rintamalta palasi ilmapalloja, jotka nousivat yksinäiseen korkeuteen ja laajenivat vaarallisesti ilmakehän harventuessa. Mitä ne lapsen kasvamisesta saattoivat ymmärtää, tilasta joka siihen tarvitaan. Kasarmilta korsuun, korsusta juoksuhautaan, joukkosidontapaikalle. Hautaan jossa ei juosta.

Kun saavuin vihdoin paikalle, kaikki kusitolpat oli jo varattu. Oli opeteltava sisäsiistiksi heti alkuunsa.

Olen huomannut, että käytettävissä on tietty kuutiomäärä tilaa. On valittava miten haluaa jakaa sen pinta-alan ja korkeuden kesken. Jos hyväksyy kumaran kävelyasennon, on tilaa kulkea, jos haluaa hyppiä ja kurkottaa korkealle, katsella sitäkin korkeammalle, on tyytyminen vähempään.

Montako ihmistä siedän näköetäisyydellä, millaista ilmaliikennettä? Suosinko alavaa, jossa on hyvin happea ja väkeä vai korkeata, jossa molempia on vähemmän? Kysytäänkö minulta todellakin? On harkittava tarkkaan, jos kerran kysytään. Tilaministeriöstä on tulossa näinä päivinä tiedustelu. Tämä ei ole pila, jotkut ovat jo saaneet sellaisen.

Pötypuhetta, että Jumala asettui lepäämään seitsemäntenä päivänä,

jos tarkoitetaan, että systeemi tuli valmiiksi,

sen kun huolehtii päivitykset

No ehkä Hän veti henkeä sunnuntaina, se suotakoon

Mutta jatkoi taas maanantaina

”Minä olen se mikä minä olen”

Pötyä että jokin kirkolliskokous osasi oikean opin  Dogmeja taottiin

ketjuiksi kuin kahleita: selibaatti papeille ja varsijousikielto sodissa,

kristittyjen kesken, miekkaan tarttuminen ja siihen kaatuminen ookoo,

samoin roviot Ihmisen Pojaksi itseään kutsuneen nimessä

Jumalan Pojaksi kutsutun, hengiltä raadellun

”Minä olen se mikä minä olen”

En minä sano, että tiedän, sanon että mietin En minä tiedä mitä uskon,

sanon että uskon, en usko sellaista, jonka takana en voi seisoa

En voi tietää seisonko sen takana mitä uskon:

kun se liukuu edestä pois, en voi piiloutua minkään taakse

Jos Sinä, jonka nimi on Minä olen se mikä minä olen

olet silloin polttava tuli, palan poroksi

Jos Sinä, jonka nimi on Minä olen se mikä minä olen

olet silloin Syli, en tarvitse muuta

Lyhyen ja pitkän viisarin suhde

aamuhämärässä kakkosen ja kolmosen

oikealla tai vasemmalla puolella,

onko se nyt niin olennaista

Ensisilmäyksellä virontuliaisiaan

kärräävä mies kumarassa näyttää

aamuyössä karhulta, hätäkeskuksessa soi

Odotan bussia viiden minuutin

sijaan kuusikymmentäviisi, katselen

valokiilojen leikkiä keuhkojeni ja

pakokaasujen höyryissä

Menolippu bussilla Egyptiin tuntuu kiehtovalta,

en tunne sieltä ketään, kuka sen lipun minulle tilasi?

Mitä minä siellä teen, onko joku vastassa, ehkä

paikallisia rosvoja, piirittävät heti jos näytän siltä,

että en tiedä

Kävisinkö vesi-insinööristä?

Aamiaispöydässä lehden lukeminen

sujuu jo ilman keinovaloja

Niitä tarvitaan taas, kun puiden lehdet

talon ympärillä ovat täysiä ja sadepilvet

Tintit lentelevät puusta toiseen kuin aadeehoodeet

ja ex-poliitikko, eläkeläinen,

on vihdoin päättänyt pelastaa maapallon

Mikäli uutisrunoon on uskomista

Tie nousee, lumi sen mukana,

oksien linjat katoavat lumeen, varvut peittyvät

Lumi on noussut ikkunalautojen tasalle, roikkuu

katon reunojen yli, pitää räystäistä kiinni

Se peittää puuttomaksi nyljetyn aukion,

tasapainoilee linjalangoilla, tolppien nokissa kuin

kerroskakkuja pelkkää kermavaahtoa

Lumi peittää lumen, katoaa toiseen lumeen,

unohtaa itsensä ja lumen, joka sen peittää

Kadotan katselijuuden ripsieni hämärtyviin seuloihin,

voin kuvitella moottorin itsekeskeisen ulinan

vaimentuvan pihkasydämisten lumipilareiden keskellä olemattomiin

Lumi on unohduksen äiti, talven tytär,

kerää korinsa täyteen talvitaivaan hillaa,

yökulkijaa varten

Jos haluat muistaa, torju kohteliaasti