Outojen unien talo


 

 

Talo näyttää kaksikerroksiselta. Siinä asuu nuori mies, vielä koululainen. Hän nukkuu yläkerrassa. Sen ikkunoista näkee kauaksi yli koko kylän, sillä talo sijaitsee yksinäisellä kukkulalla. Sieltä näkee tuntemattomia ihmisiä kulkemassa kiemurtelevilla hiekkateillä, joiden välissä kasvaa niittyä ja matalaa pajukkoa. Iltaisin hän istuu tuntikaupalla ikkunassa ja katselee ihmisten kulkua. Jos heitä ei näy hän tarkkailee horisonttia ja pilviä. Alakerrassa hän käy koulua ja askartelee. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen hän laskeutuu aamuisin portaita ja nousee niitä iltaisin takaisin.

 

Vuosia sitten kun vanhemmat vielä elivät, äiti opetti hänelle humanistisia aineita ja isä luonnotieteitä ja tekniikkaa. Vanhempien eläessä hänen luonaan kävi joskus leikkikaveri. Hän itse ei käynyt koskaan missään. Eikä kukaan ollut pyrkinyt vanhempien kadottua hänenkään luokseen. Muuten mikään ei ollut muuttunut hänen päiväjärjestyksessään. Hän osasi jo opiskella itsekseen eikä kirjoista ollut puutetta.

 

Mutta sitten kaikki vain muuttuu. Hän ei ymmärrä enää lukemaansa. Yläkerrassa hän kävelee levottomana ja siirtelee huonekaluja. Hän ei halua katsella enää ulos, vaan vetää verhot ikkunoiden eteen. Alakerrassa hän torkahtelee kirjojen ääreen ja näkee pahoja unia. Ne ovat jatkokertomuksia öisille: pimeätä, jossa köysinippu luikertelee käärmeen lailla, tuulen mukana heiluva kuu, lumen tukahduttava massa hänen päällään. Hän herää epämiellyttävän tunnelman ennen aikojaan. Kirjojen tieto ei tartu enää hänen päähänsä.

 

Liikuntaan kuuluu talon kiertäminen päivittäin tunnin ajan. Talon ympärillä on tiheä kuusiaita. Pitkän aikaa hän on lyönyt laimin liikuntatuntinsa, koska on pelännyt poistua talosta. Lopulta levottomuus pakottaa hänet ulos kiertämään taloa ympäri. Hän haluaa olla intiaani, joka ryömii seinän viertä heinikossa. Heinikkö peittää kivijalan näkyvistä. Ryömiessään hän havaitsee maan rajassa kapean ikkunan, josta hän ei ole tiennyt mitään. Se on niin likainen, ettei juuri perustuksesta erotu. Hän tekee heinistä tupon ja hankaa lasia. Käsillään varjostaen hän työntää naamansa kiinni ruutuun. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän ihmettelee: miksi hänelle ei ole mainittu kellarista mitään? Alakerrassa mikään ei ole viitannut siihen, että sieltä veisivät portaat alemmaksi. Vähitellen hänelle alkaa hahmottua lasin läpi puolipimeä kellaritila, johon pääsee tunkeutumaan hiukan valoa hänen ohitseen ruudusta.

 

Hän säpsähtää. Sydän alkaa takoa epämiellyttävästi. Hän kieräyttää rajusti itsensä päin kuusiaitaa, pujahtaa sen väljemmästä kohdasta ulos pihapiiristä ja syöksähtää pystyyn kuusiaidan takana. Poika ryntää silmittömään juoksuun läpi laajan peltoaukean pitkin kärrytietä. Kylän kohdalla hän hiukan hillitsee vauhtiaan, mutta ei antaudu kenenkään kanssa puheisiin. Hänestä näyttää, että monet yrittävät lähestyä häntä sanoakseen jotakin: ojentuvia käsiä, aukeavia suita, hämmästyneitä ilmeitä. Hän ei halua kuulla mitään, vaan lisää vauhtia.

 

Lopulta hän saa juosta rauhassa. Silloin hän hidastaa vauhtia ja alkaa kävellä. Maantiedon pohjalta hän tietää sataman. Hän menee sinne. Pitkä merimatka odottaa. Hän ei vielä tiedä, että tulee joskus takaisin. Mutta silloin moni asia on toisin.

Mainokset

One response to “Outojen unien talo

  • H

    Talo ”näyttää” kaksikerroksiselta, mutta ei sitä ehkä ollutkaan. ”Nuori” mies voisi ilman alun mainintaa olla jo vanha. ”Kun vanhemmat vielä elivät” paljastaa heidän kuolleen, vaikka myöhempi lause kertoo heidän kadonneen. Ehkä heidän ruumiinsa olivat kellarissa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: