Jytky ja mummoni

On laulutunti. Harjoittelemme kuorolaulua. Laulamisen sijaan jään katselemaan toisia. Kaija laulaa tosissaan. Kohtaan Juhanin ja Matin katseet. Alamme tehdä naamaliikkeitä. Taimi-opettajan hopeahohtoinen pää heilahtelee säestyksen mukaan tahdissa. Jostakin syystä tämä tavallinen tilanne näyttää tällä kertaa minusta niin koomiselta, että purskahdan nauruun. Säestys pysähtyy. Joudun nurkkaan. Siellä jo itkettää ja sitten hävettää.

Mitähän Kaijakin ajattelee, kun jouduin tänne? Kaijalla on pitkä, musta ja kihara tukka. Minulla on valkoinen. Ajattelen että ne sopivat hyvin yhteen. Kaija on hyvä piirtämään. Olen sanonutkin sen hänelle. Mutta hän ei näytä, että sanomisella on vaikutusta häneen. Hän hallitsee itsensä. Toisin kuin minä. Vaarikin aina sanoo, että mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.

Välitunnilla pojat ovat Jytkyn ympärillä. ”Kaurapuurojättiläinen, kaurapuurojättiläinen”, kaikuu härnäävä huuto. Jytky tekee hyvin ennakoitavia syöksyjä poikia kohti, mutta nämä kiertävät ketterästi pois alta. Olen kiivennyt paksuun koivun haaraan paremmin nähdäkseni. Sääli ja huvi käyvät kamppailua sisälläni, mutta en voi olla nauramatta hänen liikehtimiselleen. Juuri siloin hän katsoo minua. Turpeiden kasvojen sisällä välähtää rääkätty katse. Nauruni jähmettyy irvistykseksi. Edellisen vuoden omakohtaiset kokemukset takaa-ajettuna olemisesta nousevat mieleen. Siksihän olen täällä koulussa tämän vuoden ja asun mummolassa. Järjestäjä tulee portaille ja soittaa kelloa. Oppilaat järjestyvät jonoon.

Viimeisen tunnin saamme vapaata. Joku sanoo, että luokassa on jokin kunnan ukkojen kokous. Koulu toimii jostakin syystä kunnantalolla. Iloisesti meluten lähtevät oppilaat eri suuntiin. Kevät on jo sulattanut tien pintaa. Pienet vesipurot juoksevat Keskimaan ja Säästöpankin välisellä tieosuudella kohti kivisiltaa ja kääntyvät sitä ennen puhelinkeskuksen puoleiseen ojaan.

Tavoittelen katseellani Juhania. Turhaan. Hänen sijastaan näen ison hahmon lähestyvän takaa polkupyörällä. Välitunnin tapahtumat nousevat mieleen. Vakuuttelen itselleni, ettei minulla ole mitään syytä pelkoon. Jarrutuksen ääni paljastaa, ettei vakuutteluni tehonnut Jytkyyn. Pari mojovaa kämmenen läiskähdystä, ja katselen tien pinnasta, kun hän nostaa pyöränsä ja lähtee jatkamaan heikosta tasapainosta johtuvaa vaappuvaa ajoansa. Ehkä tunnekuohu on heikentänyt hänen taspainoaan lisää, sillä lyhyellä matkalla hän kaatuu kaksi kertaa ennekuin häipyy näkyvistä Ruukintietä pitkin. Minä käännyn oikealle kivisillan jälkeen.

Eeron mökistä nousee savu. Se on kuulema nyt rokulissa. Vai oliko se rapulassa. En oikein tiedä onko ne sama vai eri asia, mutta se tarkoittaa, että silloin ei olla töissä. Eero on tehnyt sahalle varoitustauluja etteivät työntekijät pistäisi kättään sirkkelin teriin. ”Varo pyörivää kuolemaa” ja muita vastaavia.

Astuessani pihaan katselen rapaisia vaatteitani ja kuulen mielessäni jo mummon myötätuntoisen päivittelyn ”voe hyvä taetamaton”. Sitten hän hakee ruokakomerosta ohrarieskaa ja maitoa. Sen parempaa hoitoa eivät tämänpäiväiset kolhuni tarvitse.