Kesä kävellen

Raportti siirtymisestä paikasta ja elämänvaiheesta toiseen.

 

Aluksi ajatuksena oli, että lähden vain kävelemään pihasta suoraan rinkka selässä. Aika pian tajusin maantien tappavan hohdon heti alkuunsa koko hommasta. Toista oli ehkä Elias Lönnrotin aikaan, kun polku ja tie eivät paljon eronneet toisistaan. Netin kautta löysin kuvauksia UKK-reitistä ja kansalaisen karttapaikasta merkityn reitin. Löysin myös Markus Sirkan kuvauksen patikoinnistaan läpi Suomen Haminasta Nuorgamiin. Hän käytti Kolilta alkaen UKK-reittiä ja samaa uraa ajattelin aluksi itsekin kulkea, mutta päädyin lopulta Itä-Karjalan retkeilyreittiin siinä toivossa, että se sisältäisi enemmän vanhoja metsiä ja vähemmän hakattuja. Parin vuoden aikana suunnittelin retkeä ja ostin GT-kartat, joihin reitti myös oli merkitty. Saksin ja teippasin niistä oven korkeuden verran karttaa, mutta eihän se kokonaan silti oveen mahtunut, vaikka mittakaava olikin aika suurpiirteinen: yhden suhde neljännesmiljoonaan.

Päädyin valitsemaan lähtöpaikaksi Valtimon, jossa olin eräänä kesänä ollut ”vuohipaimenena” pari viikkoa vanhimman ja nuorimman lapseni kanssa. (Jälkimmäisen kanssa osa ajasta kului Pohjois-Karjalan keskussairaalassa hänen onnistuttuaan saamaan navetan takana traktorin käyntiin ja jäätyään osittain sen takapyörän alle.)

Työasioiden vuoksi lähtö viivästyi viikolla. Päätin aloittaa retken suoraan Kuhmosta. Mustikoiden ja vadelmien paras keräysaika saattaisi muuten mennä ohi, eikä huvittelulla sentään sellaista saa vaarantaa.

Läksiäislahjaksi sain eräältä työtoverilta pienen kirjasen kortin kanssa, jossa hän kirjoitti: ”…tämä pieni kirjanen siksi, että voisit se povitaskussasi samota lähi- ja kaukomaastossa. Mistä tietää, vaikka se pelastaisi sinut salametsästäjän luodilta tai…ainakin voit kirjoittaa siihen haikuja.” – Päätinkin opetella ilmaisemaan retkeen liittyviä tunnelmia haikun ja tankan muotokielellä. Havaintoa tai ajatusta runomuodon vaatimuksiin sovitellessa kulku sujui rattoisammin. Minulla oli mukana myös nauhuri, joka antoi mahdollisuuden höpötellä asioita muistiin vapaamuotoisemmin.

Kolmas muistin apu oli kamera. Kameran käyttäjänä pidän itseäni lähinnä  räpsijänä ja siitä syystä en tullut miettineeksi sille kovinkaan käyttökelpoista sijoitusta, joten kuvat jäivät kovin satunnaisiksi.

Matka on runo

ennen kuin on perillä

marjat kypsyvät

Kuulaus tummuus asuvat

kadonneissa muistoissa

 

Aloitan reissun reippaassa vesisateessa juhannuksen jälkeisenä tiistaina. Kajaanista bussilla Kuhmoon, siitä edelleen asfalttitietä, hiekkatietä, metsäautotietä ja lopulta olen polulla. Reitti vie välillä niin syvien ja leveiden metsäojien yli, että päätä huimaa varsinkin kun pitkospuut eivät enää ole kestävimmässä kunnossaan ja painan varusteineni sata kiloa. Välillä kuljen tuntikaupalla valoisaa harjumetsää, jossa mieli ylenee korkeuskäyrien myötä.


Sen jatkeena on viisi kilometriä uutta metsäautotietä, pinta isokokoista, irtonaista sepeliä joka varmaan odottaa tiejyrää; rinkasta huolimatta en kykene jyrää korvaamaan, mutta tällä pätkällä saa kuolemantuomion vasemman isovarpaan kynsi. Kiskon sen uuden kynnen päältä roikkumasta puolen vuoden päästä.

Äestysvako

metsään viilletty haava

Koneihmiset

 

Viitatkin ovat tienteon tiimellyksessä hävinneet jonnekin, mutta kun uskossa ja toivossa kulkee niin vastaan tulee aina jotakin vihiä reitistä. Pysäytän maasturin, jossa istuu ystävällisiä maastoasuisia paikallisia miehiä. Jaa että jokin patikkareitti? Omaksi yllätyksekseenkin he tosiaan löytävät selkeistä kartoistaan UKK-reitin. Ainoa miesten tuntema kohde reitin varrelta on Saari-Kiekin laavu, jonne ei tarvitse pitkästi kävellä parkkipaikalta. Samaan ilmiöön törmään myöhemminkin: ihmiset elävät elämäänsä tietämättömänä reitistä, jota minä olen tutkinut tuntikaupalla kartoista ja kirjoista, ajelevat isoilla koneilla poikki ja pitkin sitä ja varmaan joskus ihmettelivät eteen mahdollisesti sattunutta merkkiä. Tasapuolisuuden vuoksi tunnustan muistavani selvästi yhden metsän, jossa merkitty polku kulki metrin, parin päässä isoa äestettyä aukkoa, nuoressa taimikossa.

Elimyssalo on elämyssalo: kurkisoita ja synkkiä kuusikoita, selkeästi erottuvia vaaroja – ja merkkejä karhuista. Jätöksiä polulla, tassun painaumat pitkospuiden vieressä (lahoa reunaa revitty toukkien toivossa?). Tulee välillä ahdistava tunne, että minua tarkkaillaan. Disney olisi ehkä piirtänyt kuvan kuinka pikkukarhu kulkee perässäni ja matkii sauvakävelyäni toisen pennun pidätellessä naurua kiven takana tassu suun edessä.

Yritän nukkua vaihteeksi ilman telttaa, laavulla, koska inisijöitä ei juuri illalla liiku, mutta se osoittautuu virheeksi. Nukkumisesta ei tule mitään ja lopetan sen teeskentelyn neljän maissa. Aamu on aurinkoinen, suo kurkien äänittämä. – Siinä samalla muistan kuinka muutama aamu ennen lähtöä kävin hakemassa laatikosta lehden ja yksinäinen kurki lensi yli töräyttäen trumpettiaan kaksi kertaa. Ajattelin juuri silloin retkeä hieman huolissani syystä että jokin virus oli pitänyt minua otteessaan useita viikkoja enkä ollut varma kunnostani.

Vanhan kaskitilan rakennukset Levävaaran päällä kylpevät aamuauringossa, lakipelto täynnä sarjakukkaista, kuin valkoisen pitsipeitteen keskellä. Pihapiirin tunnelma on arvoituksellinen. Mielikuvitus pistää ihmisiä puuhiinsa: nainen kantelee vesiä saunalle alhaalta purosta, ämpärit länkien nokassa. Liiteriltä kuuluu harvakseltaan kirveen iskuja ja halkeava puun helähdyksiä. Pystykorva kaivaa peltoa myyrää tavoitellen. Lapsi vääntäytyy unisena istumaan portaille auringonpaisteeseen silmiään siristellen.

 

Ehkä noin oli sata vuotta sitten. Talo on nytkin mahdollista vuokrata majoituskäyttöön. Kuulen myöhemmin, että paikassa kerrotaan kummittelevan. Ehkä se lisää suosiota. Ihmisethän etsivät nykyisin äärimmäisiä kokemuksia. Minä tyydyn vain kävelemään.

Tästä kesästä jää mieleen enemmän sade kuin aurinko. Kulkemisen kannalta viileys ei ole ongelma. Sateetkaan eivät haittaisi, jos ropsisivat vetensä öisin. Parhaat unet nukun teltassa, kun muut luonnonäänet vaikenevat ja vaimentuvat sateen ääneen.

Yö oli sateen

hämärä toverinaan

suloinen uni

hellitteli kulkijaa

Vaiennut linnun ääni

Lauantaiaamuna huomaan mahdolliseksi marssia illaksi Lentiiran lomakylään ja savusaunaan: reitti oli yksitoikkoinen ja nopea kävellä. Matkaa kertyy 30 km, paljon metsäteitä ja lopuksi asfalttia. Saunassa olo ei tunnu niin auvoiselta kuin olen kuvitellut etukäteen enkä mene edes järveen. Pistän sykemittarin paikoilleen, sykelukema on huolestuttavan korkealla, mutta ajattelen sen rauhoittuvan yön aikana. Toisin kuitenkin käy, sillä sunnuntaiaamuna ja päivällä se pelkästä istumisesta nousee 150:een ja hyppelee levottomasti kymmeniä yksiköitä muutaman sekunnin sisällä. Olo sinänsä ei ole muuta kuin normaali väsymyksen tunne. Soitan tutulle asiantuntijalle ja hän epäilee rytmihäiriötä, flimmeriä. Noudatan saamaani ohjetta ja ajan taksilla lähimpään päivystykseen, mikä on Kainuun keskussairaalassa, Kajaanissa.

Niin olen palannut lähtöruutuun. Makaan poliklinikan ruuhkassa, joka muistuttaa sodanaikaista  joukkosidontapaikkaa, tuntikaupalla tippa suonessa, happiletkuissa ja lopulta keho elektroiditarroissa. EKG vahvistaa epäilyt. Jään yöksi tarkkailuun. Aamulla uusi mittaus ja sama tulos. Toimettomana maatessani yritin keskittää mieltäni kehittelemällä haikuja ja tankoja:

Happiviiksillä

ei hurmata naisia

Niin meni aika

Sen kummemmin asiaa selittämättä minut roudataan sänkyineni toimenpidehuoneeseen ja kerrotaan tehtävän jokin käsittämättömän termin (kardioversio) mukainen operaatio, joka edellyttää nukuttamista. Kyse on rytmin palauttamisesta sähköiskulla. Kun nukutusnaamari on ollut jo jonkin aikaa kasvoilla, ilmaisen hoitajalle että en ole ihan varma oliko rytmissä ongelmia jo aikaisemmin. Hän hakee paikalle välittömästi lääkärin. Käymme lyhyen keskustelun, jonka päätteeksi sähköisestä rytmin manipuloinnista luovutaan. Minulle määrätään verenohennuslääkitys, joka edellyttää päivittäistä käyntiä terveyskeskuksessa niin kauan että veren notkeus on pysynyt kahden viikon ajan tietyissä arvoissa. Käytännössä se tarkoittaa noin kuukauden päivittäistä kontrollia. Saan reseptin ja sairauskertomuksen mukaani. Kävelen aamupäivällä poikani asuntoon, josta olin lähtenyt viikkoa aikaisemmin liikkeelle. Koko puolentoista kuukauden mittaiseksi kaksi vuotta suunniteltu retkeni on kuihtunut viiden päivän mittaiseksi.

Näkymättömät

vaunut ajavat aina

Ajomies vaiti

Keväällä 2008 peruskoulusta päässeet oppilaat kirjoittivat seitsemännen luokan alkaessa (syksyllä 2005) kirjeitä itselleen, jotka sitten palautin heille ennen jatko-opiskelupaikan hakemista kevättalvella. Minäkin kirjoitin itselleni ajatellen sitä, että kun näiltä oppilailta päättyy oppivelvollisuus, niin minulta päättyy ”opetusvelvollisuus”. Tai oikeammin ohjausvelvollisuus. Kirjoitin aikovani kävellä Lappiin sen kunniaksi.

Iltapäivällä otan sykemittarin taas käyttöön ja huomaan leposykkeen pysyttelevän aikoja alle 60. Yht’äkkiä tajuan että syke ei heittelekään kuten edellisenä päivänä. Muistan lääkärin maininneen olevan mahdollista, että rytmi palautuu oikeaksi itsestään. Yritän olla kuvittelematta turhia, kun soitan päivystävälle sairaanhoitajalle. Hän tavoittaa vielä saman lääkärin, joka oli aamulla vuorossa ja pyytää tulemaan päivystysvastaanotolle. Uusi EKG vahvistaa ”p-aallon palautuneen ja sinuksen puuttuvan”. Kysyn mitä rajoituksia minun on kenties syytä ottaa huomioon esim. liikunnassa. Vastaus on että ei mitään ja että lääketiede ei tunne eteisvärinän syytä eikä sitä voi yhdistää fyysiseen rasitukseen. Unen puutteen sen sijaan arvellaan olevan yhteydessä ilmiöön. Huojennus ja kiitollisuus tuovat tipan silmään. Siihen sekoittuu mausteeksi syyllisyyttä siitä että on iloinen omasta puolestaan, vaikka on kuullut (puhelinkeskustelujen kautta) miten joillakin oikaistu rytmi on pysynyt vain hetken ja seurauksena on ollut jatkuva lääkitys. Siinä sitten miettii omaa asennettaan sairauksiin ja vanhenemiseen. Onko kyseessä terveysmania, joka pitää terveyden vajautta myös minuuden vajautena? Hallelujatunnelmat vievät kuitenkin voiton.

Epäröimättä

lintu lensi korkeuteen

vesi virtasi

Kadun hetkiä:

minä en yhtä tosi

En kuitenkaan jatkanut saman tien reissuani (olisi tuntunut vähän ”kohtalon uhmaamiselta”), vaan palasin kotiin. Parin viikon aikana tein juoksulenkkejä joka toinen päivä ja tulin vakuuttuneeksi rytmin pysyvyydestä. Jätin väliin sen osuuden patikoinnista, mikä oli tarkoitus kulkea tänä aikana (Lentiira-Hossa-Taivalkoski) ja jatkoin Rukalta heinäkuun 14. päivänä (”Karhunkierros”, ei ole mikään kierros, vaan melko suora reitti etelä-pohjoissuunnassa).


Sammeli, neljävee, piirsi papalle kartan, jonka avulla lupaan osata Inariin. Neljäntenä päivänä olen Hautajärvelle. Retken kaikista osuuksista tämä on vilkkain, mutta yleensä reitti kuljetaan pohjoisesta etelään, minkä hyvin ymmärtää, sillä viimeiset tusina kilometriä ennen pohjoista päätä ovat maaston puolesta limbo. Kerran menetin suuren osan yöunistani siksi, että asetuttuani jo telttaan nukkumaan, muutaman metrin päähän tuli telttakunta, jossa oli kova kuorsaaja. Toisen kerran yötäni häiritsi rinkkaan tunkeutunut myyrä, jonka rapina ei loppunut ennen kuin tyhjensin rinkan tavaroista ja ravistelin sen ulos. Oulangan luontokeskuksessa söin rasiallisen mansikoita ja join kahvit donitsin kanssa. Taivalkönkäällä yöpyi naapuripitäjän nainen, joka muisteli muutaman viikon takaista Tatran vaellustaan. Siellä reitin korkeuserot olivat suuret ja aurinkokin paistoi. Tasamaan talsiminen sateessa ei ainakaan vielä ollut tehnyt hänestä lapinhullua. Arvelin, että jos siihen hulluuteen halua sairastua, se tuskin tällä reitillä onnistuu.

Vettä tuli kuuroina, jotka törmäsivät rehvakkaasti järven pinnan kanssa kuin kaksi hyvää kaverusta olisi tavannut ja halannut pitkän ajan päästä ja todennut toisen olevan ihan entisensä.

Massava sade

huuhtoo mielen tyhjiin

vesitanssissa

Hautajärven kyläkaupasta ostan Elovena-paketin kaurahiutaleita, puoli kiloa vahvarakenteista näkkileipää, sulatejuustoa, metwurstia, suolapähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Seuraavan kerran täydennykseen on mahdollisuus Tulppiossa, jonne vaimo on postittanut  ruokapaketin. Tästä eteenpäin aina Sallatunturille asti on rauhallista. Tai ei ihan heti, sillä ensimmäisen kilometrin jälkeen tutustun epämiellyttäviä tuntemuksia aiheuttaneeseen koirankasvatusongelmaan: perääni säntää isäntäänsä tottelematon saksanpaimenkoira, joka haukkuu ja ärhentelee minulle. Niin tekee isäntäkin, siis luultavasti koiralleen. Mutta kun hän kiroilee ääneen koiralle, niin olen kyllä kuulevinani, että hän kiroilee samalla minulle: kaikenlaisia hiihtohulluja sauvojia tännekin tulee koiria provosoimaan. Patikoimassa tapaan Sallaan mennessä vain kaksi ihmistä, nuorehkon pariskunnan. He aikoivat käydä Aatsingin haudassa katsomassa karttaan merkittyä kammia.

Siitä eteenpäin ongelmaa aiheuttaa joko puuttuva polku pusikoihin peittynein merkein tai hävinneet merkit useine polkuvaihtoehtoineen (myöhemmin kuulin, että reittiä oli muutettu äskettäin). Muuankin maastopukuinen isäntä autonratissaan tuumaa, että kyllähän ne merkit on hävinneet mutta että nykyisin on aika paljon suunnistustaitoisia ihmisiä. Niinpä niin…no minä olin päättänyt säästää karttojen määrässä ja rahassa tyytymällä GT-karttaan ja reittiselosteisiin. Muutenkaan minua ei viehätä ajatus pysähdellä vähän väliä tuijottamaan karttaa. Selosteesta on hyötyä: metsätietä kilometri ja reitti kääntyy nuoreen männikköön. Kekkosen merkkiä ei näy ennen kuin kilometri tulee ilmeisesti täyteen ja sittenkin pitää oikealla hetkellä katsoa oikeaan puskaan. Ilman selostetta olisin kävellyt ohi ja alkanut ihmetellä missä on reitti, entä minä itse.

Aapasuon yli

vievät uudet pitkospuut

Aurinko tuuli

tervehtivät kulkijaa

tule tänne avaraan


Reitti Sallatunturille on mieliinpainuva; siihen sisältyy avaria maisemia ylhäällä Palotunturilla ja alhaalla aapasuolla, välissä silmää viehättäviä puita: kilpikaarnaisia petäjiä, roikkuvaluppoisia kuusia, tykyn muotoilemia. Kun suo-osuuden ajaksi sattuu vielä aurinkoinen ja tuulinen keli, eivätkä itikat ahdistele, nousee aapasuo suosikikseni. Nimetkin ovat hauskoja: Topsakka-aapa ja Suksenpaistama-aapa. Aihkipetsin kirkasvetinen lampi on kuin lähdevettä, Siskelilammen aurinkoinen sunnuntaiaamu ansaitsee haikun:

 

Tuuleton aamu

valon kilo vedessä

Orpo hyttynen


 

Kerään pitkiä katseita hotellin tiskillä aasialaisilta turisteilta. Heillä on siistit puvut päällä, kraka kaulassa ja tukka kammattu. Minä haisen omassa nenässänikin, en pelkästään metsältä. Rinkka kerää epäuskoisia katseita rysähtäessään selästäni lattialle hiukan varomattomasti. Ehkä he arvelevat siellä olevan lihoiksi lyödyn poron. Vastaanottovirkailija suhtautuu minuun asiallisesti. Hän on nähnyt selvästi ennenkin vastaavia ilmestyksiä. Koen olevani väärässä paikassa, mutta muut majoitusvaihtoehdot tuntuivat vaativan auton käyttöä: avain olisi pitänyt hakea sieltä ja mökki etsiä tuolta ja kävellä edestakaisin. Näin oli yksinkertaisempaa: suihku, sänky, päivällinen ja aamiainen, kaikki samassa paikassa.

Maanantaista tulee tukalampi kuin arvaan: sade ei enää yllätä, eivätkä itikat. Reittiselosteesta olen lukenut Aatsingin haudan olevan vaikeakulkuista. Reittimerkit johtavat harhaan ja loppuvat kokonaan siinä vaiheessa, kun maasto on niin vetistä, ettei eteenpäin pääse. Kaukana vasemmalla näkyy jyrkkä rinne. Suunta vaikuttaa järkevältä, mutta se edellyttää reisiin ulottuvien (etten sanoisi…) vaivaiskoivuviljelmien ylittämistä ja jänishyppyjä ojien yli. Tulen avosuolle ja huomaan pitkospuut lähellä metsän reunaa. Niinhän reittiselosteessa luki, että ne ovat kilometrin pitkät. Nyt jäljellä on enää loppupätkä, mutta sillekin pääseminen onnistuu vain palaamalla rämeen reunaa taakse päin. Kenkien sisäpuolella ei hölsky vielä vesi ja olen taas reitillä!

Reitti kulkee umpeen kasvaneessa vesakossa, jonka läpi on puskettava rinkan kanssa tanakassa etunojassa ja välillä kierrettävä sivusta. Itikkaparvet pitivät huolen siitä, ettei turhia taukoja tule pidettyä. Lopuksi kävelyä metsäautotiellä, sitten maantiellä. Kun sitä kävellessä ajattelen, että tätä pitäisi kulkea 2-3 päivää, ei ole vaikea tehdä päätöstä tilata taksi Sallasta ja ajaa Sorsatunturi -Takkaselkä -reitin alkuun.

Taksimies tuntee tienoot hyvin ja näyttää mm. Ulpu Iivarin kotimökin Naruskassa. Kertoo käyvänsä vuosittain hirviporukassa Takkaselän alueella. Tuntsan tie muistuttaa enemmän metsäautotietä kuin maantietä. Se rakennettiin aikoinaan siksi, että saatiin ajettua puut suuren metsäpalon jäljiltä. Revohkaa kutsuttiin nokisavotaksi. Murhahaaran kämppäkirjassa kerrottiin palosta enemmänkin. Sammutustöihin määrätyt miehet olivat kiinnostuneempia kalastuksesta kuin palon sammuttamisesta. Se oli luonnollisesti palkitsevampaa kuin risuja huitomalla yrittää sammuttaa paloa, joka sammuu sitten kun on sammuakseen.

Kuski näyttää tien varrella putken läpi virtaavaa lähdettä. Kun haluan siitä vettä pulloihini, hän peruuttaa putken viereen. Ilta on jo pitkällä taksin lähdettyä paluumatkalle. Petäjän kyljessä on alueesta suttuinen kartta, jossa reittiviivan vieressä teksti ilmoittaa, että reitti ei kulje tästä. Hmm…mistähän se sitten kulkee (myöhemmin selviää, että se  on siirretty alkamaan Sorsajoen varteen kilometrejä aikaisemmin). Kävelen muutaman sadan metrin päähän tiestä ja leiriydyn mäntykankaalle, jolla on riittävän kuivia aineksia nuotioksi. Olen ainakin kaukana aamuisesta lähtöpaikasta.

 


 

Vuonneloselän kautta pitää siis turvautua suunnistamiseen. Muutaman kerran ylitettyäni jonkinlaisen traktoriuran päätän kulkea sitä, koska sen suunta tuntuu sopivalta. Uran päässä on rautahäkki, josta taksimieskin oli maininnut. Sillä on joskus pyydystetty karhuja. Eipä ollut häävi palatsi metsän kuninkaalle.



Tiheä kuusikko, paksua sammalta ja sen alla petollisia koloja. Kumpaanko suuntaan se eranto siirretään ja paljonko se taas onkaan? Yläsilmällä pitää katsella kulkemisen kannalta hyvää reittiä, keskisilmällä kompassia ja alasilmällä jalkoihinsa ettei astu sammaleen alla piileviin maanreikiin. Sauvoista on toisaalta apua, toisaalta haittaa. Horjahdan sauvaa vasten ja olen lentää sen yli. Kahva iskee ilkeästi vatsaan ja jalat nousevat maasta; onneksi sauva ei katkea. Lopulta pääsen paikalle, jossa kuuset ovat harvassa ja kamara kiinteätä. Kuuset ovat alaosastaan laajat kuin kellohameet, latvasta sitäkin kapeammat tai kokonaan katkenneet.

 

Tykystä rikki

moni latva vaaralla

Elämän paino

 


 

Sorsatunturin otsa näkyy, tuli trangiaan ja mössöt kattilaan! Tuuli ottaa paikkaan; on etsittävä suojaa kellohameen alta. – Vaarojen rinteet ovat niin soistuneita, että niitä kierrellessä ja ylittäessä iltapäivä on jo pitkällä ennen kuin yhytän UKK-reitin. Takkaselkätunturin päältä avautuu itärajan takana huikaisevat maisema, mm. kartiomainen tunturilaki, joka on lähes valkoinen. Tuskin se sentään lunta voi olla. Mutta ehkä jäkälää tai kvartsiittipitoista kivilajia.

 

Parhaat tunturit

naapurien puolella

Sinisemmät laet


 

Leiriydyn Takkaselän rinteelle. Rinteelle siksi että tuulen vire pitäisi hyttyset kurissa. Ja siksi että kosteat kengät paremmin kuivuisivat. – Päivän säähän on kuulunut sadekuuroja, tuulta ja aurinkoakin. Ilma on kuitenkin niin kostea ja jäähtynyt, että ne eivät kenkiä ehdi juurikaan kuivattaa. Tarvittaisiin nyt se takka, johon paikan nimi viittaa.

 

Seuraava aamu on tyyni. Vaikka ei vielä sadakaan, kosteus on ilman aistittavissa oleva ominaisuus. Viimeisellä puuttomalla laella näyttää kuin luonto pidättäisi henkeään ja odottaisi ilmatilan herruudesta käytävien neuvottelujen tulosta: täysin tyyntä, yhdellä suunnalla sadepilviä, toisella lähes aurinkoista, muualla vaihtelevan sävyisiä tummahkoja pilviä. Vastaus tulee pian, alkaa ripsiä vettä. Sitä piisaakin sitten lähes koko päiväksi, välillä yltyen, välillä heiketen. Pirunkirkon tulipaikalla elättelen toiveita kahvinkeitosta, mutta ennen kuin tuli on kunnolla puissa, sade sammuttaa sen. On tyydyttävä termospullon puolilämpimään ja paksuhkoon makaronipohjaiseen ruokaan vailla jälkiruokakahvia, sillä ilman katoksen suomaa suojaa en ala levittelemään rinkan sisältöä sateeseen kahvin vuoksi.

 

Pirunkirkko ympäristöineen muodostuu omituisesta, tummanruskeasta kivimassasta, joka näyttää siltä kuin olisi pursunnut maan sisältä ja ylös päästyään jäähtynyt muodottomiksi möhkäleiksi, joista osa on aikojen kuluessa lohkeillut muodostaen jyrkkiä seinämiä.

 


 

Vettä tulee tasaisesti yltyvänä virtana, kun ylitän pitkospuita pitkin lohduttoman näköisen suon, josta on vaikea löytää mitään ilahduttavaa kohdetta. Kohta olen Tuntsan tiellä, jonka varressa lännempänä olin jo pari päivää aikaisemmin. Reittiviitta lupaa Murhahaaran kämpän suojaa ja lämpöä 12 kilometrin päästä. Puusto on tasaikäistä, lieneekö Tuntsan metsäpalo ulottunut tännekin? Mäntyvaltainen puusto vaihtuu kuusikoksi kämpän lähestyessä.



 

 

Kämpällä on nuorehko mies, joka on matkalla toiseen suuntaan. Hän on tullut Värriön puiston kautta ja on vielä toisenkin yön tuvalla kenkiään kuivatellen. Pitkävartisia kenkiä ei ole helppo saada kuiviksi kamiinan lämmöstä huolimatta. Tupa on remontoitu kuusi vuotta sitten, mutta on säilyttänyt kämpän luonteensa ilman lakkapintoja. Hevosmuurahaisista voi tulla riesa, sillä hirsien sisältä kuuluu jatkuva nakse niiden kaivautuessa puun sisään. Ne tulevat myös estoitta makuupussiin iholle ja tukkaan; onneksi eivät sentään pure.

 

Nuori mies lähtee aamulla sinne mistä minä eilen tulin. Päivän ainoa sade ajoittuu aamuun. Vietän rauhallista kämppäelämää pitkälle iltapäivään ennen kuin jatkan Härkätunturin tuvalle. Tyydyn ihailemaan Värriön luonnonpuistoa polulta; rinkan kanssa liikkuminen sen kivikkoisilla rinteillä märällä kelillä ei houkuta. Sitä paitsi siihen tarvittaisiin lupakin, jota tuskin kaikki siellä liikkuvat lienevät hankkineet.

 

Kamiina hiipuu

ikkunan läpi taigaa

Naavainen tumma

on metsäkansan asu

Valo hiipuu, raukeus

 

Härkätunturissa lämmitän saunan. Nautin löylyistä koivuvihdan viuhkeessa ja pesen pikkupyykkiä. Puhelinta ei ole pariin päivään voinut käyttää ja mielessä on huoli että joillakin on huoli mielessä. Kämpän katolta löytyy kenttää sen verran, että saan lähetettyä viestin: kaikki hyvin. Tikkaiden lauta-askelmat on ilmeisesti tehty kevyehköä nuohoojaa varten, kestävät minutkin, eikä tarvitse könytä katkennein luin korjaamaan viestiä.

 

Kulkijan iloon

ei ihmeitä vaadita

Tupa ja sauna

 

 

Vajaat parikymmentä kilometriä ja olen Tulppiossa. Tulppion Majoilla, Samperin Veturissa, Tulppiontiskossa. On perjantain iltapäivä ja olen päättänyt viipyä täällä sunnuntaihin saakka. Harkitsen ottaako mökki vai tyytyä telttaan. Päädyn jälkimmäisen kannalle, koska voin pitää hyttyset varmemmin loitolla teltasta kuin mökistä. Muonatäydennykseni on tullut perille; ruokailen pari kertaa talon tarjonnasta nauttien. Paikka kuhisee turisteja, pääasiassa kalastavia. Joku saa yöllä kahden aikaan 59-senttisen taimenen ja siirtyy sarjan johtoon. Toinen yrittää kysyä, että mistä, mutta saa vastaukseksi että vaikea sanoa, kun joki virtaa niin ei tiedä missä kohdalla se nyt on menossa. Suuri osa porukasta tuntuu olevan vakioporukkaa, joka tulee joka vuosi kuin muuttolinnut. (Portaiden yläpuolella on pääskyjen pesiä ja alapuolella…, mutta se ei ketään haittaa. Onhan kesä ja pääskyset ovat tulleet vielä kauempaa) Vanhojen tuttujen mukana tulee aina silloin tällöin joku uusi. Kemijärven miehellä on pysyvä asuntovaunupaikka. Hän sitoo perhoja; opettaa sitä kansalaisopistossakin. Paikan seinällä on hänen perhopiirroksiaan: varmat viivat, hehkuvat värit. Jo kansakoulussa hänen taitonsa huomattiin ja palkittiin piirustusnumeron kympillä. Etelämpänä hänellä voisi olla nimeä, mutta hänelle riittää, että nauttii arvostusta täällä. Etelästä hän sai tarpeekseen sähköasennuksia siellä aikansa tehtyään. Hänen äänensä on rauhallinen ja hiljainen. Rytmihäiriön vuoksi hän käyttää verenohennuslääkettä. Ylämäet ovat pahoja.

Lauantai-iltana paikalle saapuu Eero Magga pitämään karaokeiltaa. Mies on luonnossa samannäköinen kuin iltaa mainostavassa julisteessa, jossa hän lupaa myydä cd-levyään kymmenellä eurolla. Lämppärinä soi lapinkaihoa: ”poromies on arvaamaton” eikä hänen suukkoaan kahlitse eu-normitkaan. Ulkona puhaltaa kalsea tuuli ja sen tyyntyessä ei yöllä ole montakaan lämpöastetta. Kalakaan tuskin tällä ilmalla innostuu edes vihreärunkoisesta perhosta, joka Kemijärven miehen mukaan on täällä ottavin.

Yhdeksään mennessä tupa on täysi, poromiehen lauluvihkot jaettu ja laulajien listaan alkaa kertyä nimiä. Porukka on hilpeällä päällä, perinteisin menetelmin, ja ilmassa on ”urheilujuhlan tuntua”. Eero aloittaa odotetuilla kappaleilla, joissa on tunturia ja romantiikkaa. Menossa mukana on myös aamuinen kalasankari. Hän on osannut juhlia saaliistaan ja on esiintymisen tahtotilassa. Hän on selvästi kokenut konkari, joka hallitsee lajin, on hyvä laulamaan ja tietää sen itsekin. (Seuraavana aamuna hän kaljalasin äärellä valittelee, että olisi sittenkin pitänyt ottaa vaimo mukaan, niin ei olisi niin kipeä olo, mutta nyt ei voi muuta kuin jatkaa valitulla linjalla)

Selitysverkko

kaiken kattava

isosilmäinen

Ei niin isoa kalaa

etteikö läpi pääse

Muutkin laulajat tuntuvat kokeneilta esiintyjiltä ja tanssilattia täyttyy pyörähtelevistä pareista. Pöytääni istuu pari naista, joiden miehet ilmeisesti panivat arvoa enemmän vesien antimille kuin musiikille. Toinen heistä on käynyt täällä jo kahtena kymmenenä kesänä, nuorempi on ensikertalainen. Vanhempi on tehnyt omakustanteisen levyn ja käy kysymässä voisiko esittää sen kautta levyttämiään kappaleita; saa myös luvan. Eikä minulla ainakaan ole laadusta moittimista. Muutaman kerran ehdin käydä lattialla, kun huomaan paikalle saapuneen tutun miehen naapuripitäjästä. Tuhansia kilometrejä olemme yhteisillä työmatkoilla istuneet autossa. Hän on ajanut ja minä lukenut karttaa. Kun olen sanonut että vasemmalle, hän on oppinut kääntämään oikealle, sillä sitähän minä tarkoitin. On kalaporukassa, jolla on majapaikka kymmenen kilometrin päässä kämpällä.

Lähden esittelemään Samperin Veturia. Se on amerikkalainen telaketjutettu höyryveturi, jolla on edessä jalakset. Se pystyi kiskomaan perässään 800 tukkia, jotka kuljetettiin 30-50 kilometrin matkan vesistön varteen. Veturin tilasi suurliikemies, jonka tarkoitus oli hakkauttaa 300 000 kuutiota puuta, mutta ensimmäinen maailmansota lopetti toiminnan kesken kaiken (siis ei niin pahaa, jotta ei jotain hyvääkin). Palaamme Tiskoon. Meno on entistä vauhdikkaampaa. Istumapaikka on vaikea löytää. Viereeni tuleva mies on pannut minut merkille ja arvelee minun olevan joku professori. Toinen epäilee minua Lemmenjoen kullankaivajaksi. Kerron olevani eläkeukko, joka on lähtenyt kävelemään. Kuultuaan matkastani ensimmäinen tarjoaa konjakin sen kunniaksi.

Koillistuuli on tyyntynyt, taivas on selkeä ja ennen telttaan kömpimistä on hankittava lämpöä kehoon pomppimalla ja varjonyrkkeilyllä. Makuupussin normitettu, ns. mukavuuslämpötila on plusviisi astetta. Kun sen sisällä on lakana ja ympärillä teltta, ei pieni kosteuskaan haittaa. Mutta kylmissään ei ole silti syytä pussiin ryömiä.

 


Sen yön jäljiltä hyttyset pysyvät pari päivää kohmeessa, eikä niiltä tarvitse erityisesti suojautua. Yhdyspolku UKK-reitin ja Nuorttijoen retkeilyreitin välillä on merkitty samalla tavalla kuin tähänkin asti. Kahlaan sandaalit jalassa enimmillään polviin saakka ulottuvassa virrassa ja kuivattelen jalat Kärekojan tuvalla lounastauon lomassa. Perhovavallinen isä ja poika –pari on tulossa alajuoksulta päin eikä perho ole kaloille kelvannut, minkä toteamme yhteisesti tällä tuulella aika luonnolliseksi.

Mettopalon autiotupa on reittiin nähden rinteen laskun verran sivussa eikä minulla ole tarkoitusta pitää ennen Karhuojaa taukoa, mutta poikkean kuitenkin vilkaisemassa miltä se näyttää. Istuksin rinkka selässä penkillä Jänkäkoskeksi muuttuvaa virtausta tuijotellen. Tupa poikkeaa muista mataluutensa ja rakenteensa puolesta. Oven vieressä on parit kävelysauvat. Sisältä ei kuulu mitään liikettä. Päätän kuitenkin vilkaista sinne.

Sisällä on harmaahapsinen pariskunta, joka on levittäytynyt lähes kokonaan lattia-alan täyttävälle laverille. Ilman täyttää alkulähteeltään vaikeasti tunnistettava önkä (pemmekaani?) . Nainen alkaa tehdä tilaa, mutta kerron olevani menossa Karhuojalle. Hän kertoo, että sinnehän hekin; piti mennä jo viime viikolla, jolloin heillä oli sopimus varaustuvan puolelle mutta että aikataulu petti. Sanon jatkavani Naltiotunturin kautta Naltiotuvalle ja Manto-ojalle. Niin hekin aikovat. Kertovat jonkun poromiehen sanoneen, että aidan vartta on kuiva reitti. (Jälkeen päin harmittelen, etten jäänyt pitemmäksi aikaa juttelemaan; minulla oli rinkka edelleen selässä eikä sen kanssa mahtunut ovesta, niin pieni se oli.) Joen partaalla hyttyset ovat virkeämpiä ja tunkevat ovesta sisään. Niinpä poistun arvellen tapaavamme Karhuojalla.

Matkaa Karhuojalle on vain reilun puolen tunnin kävelyn verran. Mietin matkalla kuulsiko vanhan naisen puheista pettymys siitä, että aioin olla yötä Karhuojalla. Päätän yöpyä ehkä siitäkin syystä teltassa. Lämmitän hiukan kalsean kosteaa tupaa. Ja tietysti saunan. Kannan vesiä siltä varalta, että riittää pariskunnallekin ja pidän pientä tulta kiukaan alla vielä pitkään sen jälkeen, kun olen lopettanut kylpemisen. Mutta ketään ei tule. Näen silmissäni miehen hieman harhailevan katseen ja mieleen hiipii epäilys dementiasta. Molempien hauraat olemukset alkavat vaikuttaa sadunomaisilta ja mietin näkyisikö heistä jälkeäkään, jos nyt palaisin tarkistamaan tuvan.

Nopeat vaihtelut säässä jatkuvat: yöllä on täysin kirkas taivas. Aamulla pilvet roikkuvat niskavilloissa kiinni ja kun olen kävellyt poroaidan vartta tunnin, aurinko työntyy esiin ja pilvet hajaantuvat lähes olemattomiin. Aidan vartta kulkee mönkijän ura ja kävelypolku. Olen tyytyväinen että tuli Tulppiossa silmäiltyä seinäkarttaa, jossa näkyi selkeästi poroaidan kulku Naltiotunturin koilliskulmaan. Alun perin olin ajatellut kulkea tietä pitkin Kemihaaraan, mutta aikaisempien tiekokemusten vuoksi ei tuntunut houkuttelevalta käyttää sellaiseen lähes kahta vuorokautta. Tästä eteenpäin ei löydy kulkemisen suunnalle apua minkään värisistä maaleista. Kuhmossa reittiväri oli sininen, sen jälkeen on ollut punaista ja oranssia. Onneksi on tämä poroaita. Ja tunturihan on hyvä maamerkki kehnommallekin suunnistajalle…

Aita oli tehty metalliverkosta ja tukevista tolpista. Sen oikealla puolella on enemmän tai vähemmän pystyssä vanhaa puuaitaa. Vastaan rymistelee hirvi. Tuuli on sen puolelta eikä se havaitse minua ennen kuin on 50 metrin päässä. Ilmeestä selvästi näkee, että olen onnistunut yllättämään sen. Vaikuttaa aika nuorelta, ehkä niitä töytäileviä erausvasoja, joilla on vielä paljon opittavaa, jos hengissä aikovat pysyä pitempään. Toivuttuaan toljotuksestaan se tekee u-käännöksen ja on hetkessä häipynyt näkymättömiin; risut rasahtelivat paljon pitempään.

Olen kävellyt jo puolille päivin ja alan olla sitä mieltä, että tunturin olisi aika alkaa näkyä. Sitten aita haarautuu kolmeen suuntaan. Ihmettelen hetken, että eihän kartassa sellaista näkynyt. Valitsen sen, joka näyttäisi olevan lähinnä kompassin ylimalkaista suuntaa. Sekin tekee melkoista kaarrosta. Ja haarautuu taas. On ryömittävä aidan ali pysyäkseen jonkinlaisessa kompassisuunnassa. Aita johtaa pitkälle suolle sivuttaissuunnassa ja kompassisuunnassa se on ylittämättömän vetinen. On valittava lähteekö kiertämään oikealta vai vasemmalta. Vasemman kautta näyttäisi pääsevän nopeammin kiinteälle kamaralle, siispä sinne. Sitten on taas ryömittävä aidan alitse. Pääsen metsään. Sen suunta näyttää vetävän liiaksi länteen. Kuljen metsälön itäreunaa etsien kulkukelpoisia kohtia. Puiden koko pienenee ja määrä kasvaa. Näkyvyys muuttuu huonoksi, maaperä kosteammaksi. Kohta olen vaivaiskoivuvarvikossa, jonka sisällä vesi kiiltelee. Ruma sana!

Erinäisten kosteiden paikkojen keskellä olen päätynyt joelle, jonka yli ei pääse eikä ole syytä päästäkään, kun en edes tiedä mikä joki on kyseessä. Jätän rinkan törmälle ja kuljen ylävirtaan. Johtopäätökseni on, että se tulee Venäjän suunnalta. Sitä vielä puuttuisikin, että onnistuisin ylittämään rajalinjan jossakin huomaamattomassa paikassa. Ehkä olisin huomenna työleirillä kaivamassa auki 30-luvulla tehtyä kanavaa. On syytä kääntyä myötävirtaan. Hermostuksissani en malta levätä ennen kuin on pakko. Ilma on lämpimämpi kuin aikoihin. Onneksi vettä on riittävästi ja kuivahedelmiäkin. Joki kulkee aluksi keskellä suota, joten on parempi seurata vähän helpommin kuljettavaa jokitörmää, vaikka se tietää joen kaikkien mutkien koluamista. Sitten joki näyttää tekevän täyskäännöksen. Tauon aikana, kun selvittelin sumeita käsityksiäni tilanteesta, olin ehtinyt jo toivoa, suorastaan arvella, että kyseessä olisi Naltiohaara. Nyt se teoria näyttää romuttuvan. Muistelen kantavani jossakin rinkan pohjalla tarkempaa mustavalkoista karttalehteä alueesta. Jopa löydän sen. Siitä näkee, että Naltiohaara todella tekee melkoisia mutkia, vaikka pääsuunta on selkästi länteen.

Jossakin tulee vastaan laaja kasvusto kaarlenvaltikkaa. Harmittelen etten ole kehitellyt kameralle parempaa paikkaa kuin rinkka; en jaksa ottaa sitä taas selästä ja varsinkaan nostaa takaisin. Estetiikka väistyy olemassaolon kamppailussa.


 

Kukkien paljous

soiden eristämällä

jokitörmällä

 

Muutaman tunnin kuluttua löydän itseni metsähallituksen Kemihaaran huoltotuvan rappusilta. Portilla lukee, että ulkopuolisilta pääsy kielletty. Sellaiset kiellot eivät nyt paljon paina, niin lainkuuliaisena kansalaisena kuin itseäni pidänkin. Karttaa selatessa olen sitä mieltä soiden vuoksi, että olen ohittanut Naltiotunturin itäpuolelta, mutta toisaalta minun olisi silloin pitänyt tulla Naltiotunturin autiotuvan kohdalle, jonne olisi pitänyt olla joessa ylitys. Nyt olen joka tapauksessa Kemihaarassa, jonne alun perin aioin talsia tietä pitkin. Tunteiden kannalta pahinta tilanteessa on häpeä, että olen onnistunut hukkaamaan kokonaisen tunturin, monta sataa metriä korkean, ja pelastunut maastosta kuin aloitteleva suunnistaja reittinauhaa pitkin, joen vartta rymyämällä. ”On niitä semmoisiakin kulkijoita nykyään, jotka osaavat suunnistaa,” sanoi mies auton ratissa.

Ulkoisia menetyksiä olivat kuorihousun lahkeen repeäminen ja toisenkin sauvan katkeaminen. Onneksi ilma on kuiva, niin ettei tarvitse märässä varvikossa rämpiä. Mieleen nousee kuva vanhuksista Mettopalossa. Mitä heille nyt kuuluu, ovatko he tosissaan lähteneet poroaidan vartta. Vaikka olisivat tienneet seurata vanhaa aitaa, minun on vaikea kuvitella, että he olisivat onnistuneet. Vanha aita olisi joka tapauksessa ollut lanka-aitojen saartamana eikä niiden alituskaan ollut helppoa. Ehkä he olivat saaneet paremmat ohjeet kuin minä, joka tajusin liian myöhään, että olisi pitänyt arvata seinäkartan tarkoittavan juuri vanhaa puuaitaa. Mieleen tulee, että kenties he ovat seuraavalla kämpällä vastassa yhtä verkkaisina, hieromassa suolaa haavoihini, kun minä horjun paikalle näännyksissä.

Vanha puuaita

suohon sortunut

Nyt lanka-aita

porojen valtakunnat

toisistaan erottava


 

Kemihaarasta lähden jatkamaan viiden jälkeen Mantoselkään, jonne on vielä toistakymmentä kilometriä. Keskihaaran partaalla keitän kahvit ja ennen kuin päivä on pulkassa, ovat kellon viisarit hyvän matkaa toisella kierroksella. Isompaa suota pitkospuita kulkiessani etuoikealla ilkkuu paljas tunturin laki. Epäilemättä Naltiotunturi. Olin pitänyt selviönä, että se jossakin vaiheessa näkyisi myös etelästä käsin ja sinne voisi ottaa suunnan kompassilla.

 

Pari kilometriä ennen Mantoselkää sijaitsee Manto-ojan tupa, jonka alennustila ilmenee osittaisena uppoamisena soistuvaan maahan. Ovi on niin hutera, että siellä olisi petikavereina ollut iniseväisiä, jotka ovat taas virkistyneet lämpimämmän päivän myötä. Vaikuttaa siltä, että rakennus on jätetty oman onnensa varaan; onhan Mantoselkä lähellä ja paremmin varustettu. Sinne päästyäni tuntuu kuin olisin lähtenyt jo eilen Karhuojalta.

 

Tuvalla on pari ihmistä sekä varaus- että autiotuvan puolella: isä ja tytär sauvat ja kevyet reput mukanaan sekä Tulppiossa tapaamani helsinkiläispariskunta, joka on kolunnut UKK-puistoa vuosien aikana ristiin rastiin. Tuntuikin jo mukavalta vaihtaa muutama sana ihmisten kanssa.

Olen aamulla viimeinen lähtijä. Saan hyvän ohjeen seurata vanhan poroaidan vartta kulkevaa polkua. Tästä lähtien uskon vain vanhoihin poroaitoihin ja pidän repussani mukana lapion siltä varalta, että joudun tekemään arkeologisia kaivauksia niiden löytämiseksi. Peuraselässä riittää tavoitetta tälle päivälle. Ilma on edelleen kaunis. Keskipakkojen paikkeilla on Jussinmurustan laavu ja vieressä kaltio. Siinä sitä on muidenkin hyvä murustella. Matkalle mahtuu nousuja vaaran rinteillä, suota pitkospuineen ja lopussa isot alat myrskyssä kaatunutta männikköä, jätettynä niille sijoilleen luonnontilaan.


 

Olen Peuraselällä hyvissä ajoin iltapäivällä. Pyykkään aluskerraston ja ripustan sen aurinkoiseen tuuleen, puolittain roikkumaan mustalle huopakatolle. Yksittäinen kimalainen pörrää seinän vierustalla Kämppä on edellisten päivien jäljiltä kalseahko, joten pidän pientä tulta. Ikkuna on joelle päin ja siihen näkyy myös jäkälöitynyt poroaita. Se on tässä kohdalla täysin ehjä. Joen penkka tällä puolella on ravinteikas, ja siinä kasvaa monia kukkia. Istun ikkunan äärellä pitkään kynä kädessä, vihko pöydällä.

Kämpän ainoa ongelma on, että missään ei ole korvausilmalle räppänää. Mietin vielä kokoanko teltan nukkumista varten vai hävitänkö sisällä olevat hyttyset. Hävitän mitä kiinni saan. Silmän jo lupsahdellessa lupaavasti sisään työntyy kaksi isoa miestä ja pari tuhatta hyttystä. Täällä siis sittenkin kummittelee? Oman maakunnan miehiä ovat, Raja-Joosepista lähteneet ja päätepisteenä Kemihaara. Takana pitkä päivä ja syötävääkin tarvitsevat. Kestäähän siinä ennen kuin inisijät on listitty ja vatsat täytetty. Mutta näihin retkiin moiset käänteet kuuluvat. Jos ei sitä voi hyväksyä, on paras nukkua vain omassa teltassaan.



 

Jaurusjoki on helppo kahlata tupaan nähden alavirran puolelta, vaikka vesi onkin tavallista korkeammalla. Joen vartta ylävirtaan pitkin matkaa myrsky on niittänyt puita kuin viljaa. Kulkemista se ei kuitenkaan haittaa, maasto on mukavaa tallata. Tahvontupa löytyy sopivasti lounasaikaan; vaihtoehtoisten polkujen kanssa oli vähän pähkäilemistä. Se olisi mukava paikka pitää pitempikin tauko, sillä siellä on myös sauna. Tupa on yksi pienimmistä, mutta siisti ja viihtyisä. Valmiit kiehiset houkuttavat pienen tulen tekoon kamiinassa, sillä kalseus vaikuttaa nopeasti, kun istahtaa paikalleen. Puroon on padottu uima-allaskin. Joku on jättänyt kattilan veteen, ilmeisesti siinä on ruokatarvikkeita, ehkä kalaa. Kaasuliesi on erillisessä vajassa, sillä se ei mahdu tupaan.


 

Tuvan pohjoispuolella on jyrkkä harjanne. Sitä pitkin polku etenee kohti Siulanruoktua. Tupa on pitkien portaiden alapäässä ja ohitan paikan istumalla hetken portaikossa. Tavoitteena tälle päivälle on Hammaskurun autiotupa.

 

Ilma on edelleen mainio, mutta olin kuullut kelin muuttuvan loppuviikkoa kohti sateisemmaksi. Hiukan harmittaa, että en ollut vielä päässyt tunturiin sitten Takkaselkäreitin jälkeen. Tulen purolle, joka laskee Vuomapään itäpuolta ja päätän kiertää Hammaskurulle sen kautta. Nousen vinottain Siulapäätä kohti tarkoituksena siirtyä Vuomapäälle ylempänä. Päästyäni puurajan yläpuolelle huomaan pilvien lisääntyneen ja takaa lähestyy saderintama täyttä vauhtia. Se iskee päälle lyhyen salamoinnin ja jyrähtelyn myötä; vedentulo suorastaan lamauttaa liikkumisen. Lievässä paniikissa alan jo kaivella telttaa esille ajatellen, että on yövyttävä tunturissa. Kun vedentulo hellittää sen verran, että pystytys olisi mahdollista, tajuan viisaimmaksi palata samaa reittiä alas. Suunnitelman mukaan jatkaminen vaatisi kivikoiden ylityksiä, mikä sateen jäljiltä ei houkuta. Eikä ole varsinkaan viisasta.


 

Kulkeminen märässä varvikossa vettä tippuvissa koivikossa kompassisuunnalla ilman selkeytyessä ja jäähtyessä, jalkojen kastuessa, tuntien kuluessa, alkaa muistuttaa toissapäiväistä seikkailua. Kello on jo toisella kierroksella, kun löydän kurun. Järki toimii jo niin kehnosti, että en osaa arvioida olenko tupaan nähden alapuolella vai yläpuolella. Kävelen ylöspäin lähes puoli tuntia ja tajuan joutuvani kohta ulos kurusta; siis takaisin.

Sama ongelma kuin kaupunkikartan kanssa auton penkillä: vasen on oikea ja ylös on alas. Siinä vaiheessa en edes tajua, että vieressä kulkeva puro on Hammasjoki, niin vaatimaton se on vesimäärältään. Siksi olenkin tosi huojentunut, kun tulen tuvan pihaan, jossa lukee Hammaskuru. Tulet kamiinaan saatuani tajuan olevani kylmissäni.

 

Epätietoisuus olinpaikasta on mielenkiintoinen ilmiö. Tunteena sen vaikutus on suurempi kuin faktana: jos oikeasti olisitkin aivan muualla missä oli tarkoitus etkä tietäisi missä olet, voisit vain päättää kulkea kompassisuunnalla tarpeeksi pitkälle, yöpyä teltassa, huolehtia ravinnon ja veden saannista ja malttaa levätä (tämä on vaikeinta, koska mielessä on vaatimus päästä selville paikastaan ja vasta sitten levätä). Ennen pitkää tulisit varmasti tunnistettavaan paikkaan. Jos sinulla on tavoite missä sinun pitäisi olla ja mihin aikaan etkä tiedä missä nyt olet suhteessa tavoitteeseen, et edes sitä oletko kulkenut tai kulkemassa tavoitteen ohi, alkaa ahdistus.

 

Toisen kanssa kulkiessa riski on siinä, että heittää lonkalta ehdotuksen ja toinen ei jaksa sitä pohtia, vaan luottaa ehdottajan taitoihin liian herkästi. Jos kumpikin ottavaa vastuuta eikä ole automaattisesti samaa mieltä tai periaatteessa eri mieltä, virheratkaisut vähenevät olennaisesti.



 

Harvoin olen nukkunut niin pitkään. Kello on jo yli kymmenen. Vietän hiljaiseloa tuvalla ja lähden liikkeelle vasta iltapäivällä kohti Luirojärveä. Siellä näyttää olevan tarjolla monenlaista tupaa. Mutta sitä ennen pitäisi löytää taas polku. Mönkijäura näyttää vievän liikaa etelään, on parasta siis ylittää Hammasjoki. Sen jälkeen polkuja on valittavaksi asti. Yhtä aikani kuljettuani totean senkin vievän liiaksi etelään. Otan suunnan kompassilla. Metsä muuttuu turhan vaikeakulkuiseksi. Alan jo palailla takaisin päin, mutta nousen samalla ylemmäksi rinnettä. Törmään selkeään polkuun, jonka ylimalkainen suunta vaikuttaa lupaavalta. Kohta tulen iloisen varmaksi, että tätä pitkin päätyy Luirojärvelle.

 

Kivi kuiskasi

oon potkuista kipeä

Pensas valitti

hiukseni irtoavat

Kuukkeli pyysi leipää


Kärppälampien laavulla pidän istumataukoa. Suoraan pohjoisessa ovat Kärppäpäät. Sokostikaan ei ole kaukana enää. Tässä on kenttää vaikka muille operaattoreille asti, taas pitkästä aikaa. (Myöhemmin kuulen, että Sokostin päällä on Soneran masto.) On siis aika lähettää elonmerkkejä itsestään, sillä viime aikoina siihen ei ole ollut mahdollisuutta. Ilma on aika viileä. Muita ihmisiä ei ole näkynyt. Joku kuukkeli on pyrähdellyt kuin haluten ilmoittaa, että ei pahakseen pistä, vaikka kulkija asettuisi hetkeksi aloilleen ruokailemaan ja jättäisi jotakin hänellekin. Sitten muistuu mieleen, että virkaurani viimeiset viralliset tunnit valuvat tiimalasissa. Tiedän varmasti, että olen siitä iloinen, mutta silti kyyneleet saavat vallan (kun ei ole vaaraa, että kukaan näkisi!) ja purskahdan itkuun. Pienet ulvonnat raikastavat mieltä kuin sadekuuro helteen hautomaa ilmaa. Lähetän muutaman tekstiviestin työpaikan suuntaan. Ristiriitaisia tunteita. Ympärillä jylhyyttä ja avaruutta. Vuodet ja vuosikymmenet kerällä sisällä kuin rullamitta, jota en osaa tai halua vetää suoraksi. Kaikki on vielä liian lähellä, jotta siitä saisi otetta, osaisi kuvata muuten kuin tuiskuavana lumilakeutena, jossa tuulen mukana virtaava lumi luo koko ajan uusia yksityiskohtia tai lohijokena, josta on mahdoton sanoa mistä kalan sai, sillä sehän liikkuu.

Kiviset rinteet

jaloille mahdottomat

Lintujen turva

 


 

Hietapään kohdalla polku on taitekohteessa: nousu muuttuu laskuksi. Edessä näkyy Luirojärvi ja polku alamäkeen, oikealla kivikkoinen rinne. Kävelen polkua ja ihmettelen vähän milloin tuvat tulevat. Vastaan tulee pari miestä ja he kertovat tulevansa Sokostilta. Olen kävellyt useamman kilometrin ohi tupien. Palaamme polkua takaisin. Pelkkä varaustupa, varaustupa ja autiotupa ja pelkkä autiotupa ovatkin vierekkäin. Paikalla on vilskettä yllättävän paljon; muutama tunti sitten tuntui, että olen ainoa, joka on liikkeellä. Monet pitävät tupia tukikohtinaan käydessään Sokostilla. Myös sauna lisää houkuttelevuutta. Järven mataluuden vuoksi uiminen ei onnistu, mutta näillä ilmoilla riittää vähempikin.

 

Autiotuvan puolella on yöpyjiä kuin retkeilymajalla matkailusesongin aikaan, mutta onneksi kuorsaus ei ole totaalista. Helsinkiläiseltä naiselta aika uuden vaelluskengän pohja on irronnut. Hän haalii kestäviä naruja ja rautalankaa kaikilta pitääkseen kengän kasassa. Ehdotan puhelua valmistajafirmaan ukaasilla, että media julkistaa valmistajan, jos se ei toimita uutta paria helikopterilla muutaman tunnin sisällä. No ehkäpä probleema oli alun perin siinä, että työvoimaan kuulunut lapsi oli saanut tietyn liimamäärän, jolla hänen piti pärjätä se päivä ja viimeiseen pariin ei ollut enää riittänyt tarpeeksi. Siinä sitä alkaa sitten kelaamaan omia varusteitaan ja miettimään kuka nekin on tehnyt ja millaisissa olosuhteissa.

 

Huiput peittyvät

niin pian pensaikossa

Elämän arki

 

Tuiskukurulla pidän lounastaukoa. Tuvalla on viettänyt yönsä maantieteilijä, jonka harrastuksiin kuuluu tutkia ihmisen aiheuttamia jälkiä, jotka ovat katoamassa: vanhoja veneitä, savottakämppiä, desanttien leirejä. Hän esittelee karttapiirrosta tekojärven alle jääneestä Sompiosta. Vaihdamme yhteystietoja. Myöhemmin harmittelen etten jäänyt pitempään hänen seuraansa; oletin hänen tulevan perässä Suomunruoktuun, mutta niin ei tapahtunut. Ilmeisesti hän meni Kopsusjärvelle. Harmi, olisin halunnut jutella hänen kanssaan pitempäänkin. Mutta saan taas aiheen miettiä mihin minulla on oikein kiire.

 

Vanha asumus

ajan kulun muistutus

Muistijälkiä

 

Suomunruoktulla on vilkasta. Pystytän suosiolla teltan. Nuotiolla on nuoria, joiden kanssa juttelen. Työkuviot tunkevat mieleen. Kohta paikalle saapuu partiolaisia Pohjanmaalta. Johtajalla on paimennettavanaan 11-vuotiaita, joiden kanssa hänen on tarkoitus käydä Luirojärvellä saunassa ja takaisin Kiilopäälle. Toivotan onnea johtajalle, jonka rinkassa on painoa ja vastuuta toinen mokoma. Harrastukset tulevat mieleen.

 

Tavoitan aamulla parin tunnin kävelemisen jälkeen naapurina yöpyneen miehen. Talsimme yhdessä Kiilopäälle. Tuulee kylmästi vastaan. Olen parin viime päivän aikana lyönyt laimin ruokailua, sillä muonat ovat alkaneet tympiä. Suolapähkinöiden ja veden avulla selviän Kiilopäälle. Otan hotellihuoneen. Kuuma suihku, niin kuuma kuin nahka sietää, virkistää, rentouttaa. Tyydyn siihen enkä mene edes saunaan. Käyn syömässä, poronkäristyksen tietysti. Nyt haluan vain lojua sängyssä. Ajatella sitä, että reissu on tehty ja työura on siirtynyt historiaan. Olen eläkeläinen. Huomenna ostan lipun Inariin, eläkeläisalennuksella. Menen tervehtimään tuttuja, lapsiani, lastenlapsiani. Työelämän reitti on kierretty ja on alkanut yhdysreitti johonkin tuntemattomaan. Poroaidan vartta ylös pohjoiseen.

 

Olen oppinut

haikailujen sijaan

lähtemään matkaan

vilkuilematta taakse

Kevyesti kuin linnut

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: