Taivaanrannan navassa vallitsee
ikuinen rattaiden kitinä ainainen akselin liike:
sukupolvien auringot toisessa päässä toisessa kuut
joihin valo heijastuu hetken kunnes
murenemme tähdiksi lastenlasten taivaille
kullatuiksi muistoiksi kivien kirjaimiin
Kivet hiekanjyviksi hiljaisille rannoille
Käsityskyvyn tuolla puolella
matka jatkuu karnevaalipallolla
Tällä kertaa haasteena on tekstilaina, joka on poimittu Merja Otavan alun perin vuonna 1959 ilmestyneen, omana aikanaan erittäin suositun nuortenkirjan Priskan alusta:
”Aurinko laski. Se oli tehnyt pitkän päivätyön ja oli väsynyt. Kuu kipusi vuorostaan taivaalle ja jäi sinne oranssisena möhkäleenä. Ilta illalta sen valo oli vain voimistunut. Nyt se oli täysi, ja vain kuin ihmeen avulla se tuntui pysyvän veden yllä. Se oli kuin lyhty tai valtava karnevaalipallo, ja se hehkui ja näytti siltä kuin siitä olisi sinkoillut kipunoita tyynen veden pintaan. Laaja hiekkaranta oli hiljainen.” Merja Otava, Priska (1959; WSOY 2001 : 5.)
Tou 19th, 2011 at 17:06
Hih, vai ”ikuinen rattaiden kitinä”
…hauska kohta, sai hymyilemään.
TykkääTykkää
Tou 19th, 2011 at 23:26
Avaruuden rattaat ne jaksavat…
TykkääTykkää
Tou 19th, 2011 at 19:32
Ei lakkaa kuu ei aurinko ei maa liikkumasta. Mutta me murenemme tähdiksi.
TykkääTykkää
Tou 19th, 2011 at 23:31
Tähdetkin aikanaan …joksikin.
TykkääTykkää
Tou 19th, 2011 at 22:37
Miellytti runossa esiintyvä valtava elämänliike ja miten se leikittyään ensin aikansa sitten murenee muistoiksi ja katoaa hiekkana ja pölynä tuntemattomaan hämärään.
TykkääTykkää
Tou 19th, 2011 at 23:37
Kiitos. Hämärä on käsityskyvyn puutetta, jota on jatkettava luulolla tai uskolla, jos ei tyydy sen (hämärän)rajoihin.
TykkääTykkää
Tou 20th, 2011 at 10:10
Hämäräksi runossa minulle jäikin tuo kohta: käsityskyvyn tuollapuolen matka jatkuu karnevaalipallolla. Minun lukemana runo toimisi ilman sitäkin. Mutta toisaalta on hyvä lyödä viimeistä rajaa vasten ja kuulostella, minkälainen ääni sieltä kumisee takaisin. Kiitos siitä, että runosi tarjoaa tällaisen mahdollisuuden.
TykkääTykkää