Polttavasta jäätävään vaihdelleet
tuulet ovat pyyhkineet aron pintaa
Kuut ja sen varjot kasvaneet ja kutistuneet
lintuparvet kiitäneet yli syksyin keväin
kuten pilvet joiden kosteus on haihtunut
alentumatta suutelemaan kaipaavaa
maata jonka sisuksiin
syvälle joutunut siemen odottaa
rauhassa kuin tietäisi aikansa tulevan
mullistuksen nostavan sen lähemmäksi pintaa:
sen verran valoa että silmiä alkaa kutittamaan
sen verran kosteutta että uteliaisuudesta on työnnettävä
varpaat ulos tunnustelemaan Sille tielle
ne jäävät kuin juoppo baariin
kittaamaan itsensä turvoksiin Vedestä joka työntyy
valoa tavoittelevaan varteen
kiertää sirkkalehtien kallionkielekkeissä
venyttää vartta ja levittää nuokkuvia ulokkeita
kunnes kukinto avaa kaikki aistinsa
katselee kummissaan ympärillään näkyvää
väriloistoa kysyy
minäkö se olen
sanapasanen 
18 toukokuun, 2012 at 15:13
Näinhän ne, kasvit.
TykkääTykkää
19 toukokuun, 2012 at 21:53
Mutta näitkös lapset? 🙂
TykkääTykkää
18 toukokuun, 2012 at 21:42
Kaunis ja visualisoituva runo! Saatan nähdä silmissäni luontodokumentin kuvastona aron ja sieltä miljoonien kaltaistensa joukossa maasta puskevan.
TykkääTykkää
19 toukokuun, 2012 at 21:57
Varmaan jonkin sellaisen näkemisellä on taustansa tälle.
TykkääTykkää
19 toukokuun, 2012 at 15:03
ihana runo, tykkään! 😉
TykkääTykkää
19 toukokuun, 2012 at 21:57
Kiitos Maria!
TykkääTykkää
20 toukokuun, 2012 at 11:25
Lopetus sulatti!
TykkääTykkää