sinä hyppäsit lähtevään laivaan
minä jäin rannalle
omaa paattia rakentamaan
sinä seilasit veden päällä taivaan alla
minä sekaviin piirustuksiin
telakalla väsyin syventymään
yössä kuin laivat me kohtaamme
kunnes liumme pois
sinä jouduit moneen meren vaivaan
alukseni kohtalo rannalla
on lahota ja ruostua
kaikki laivat tästä satamasta
ovat lähteneet on jäljellä enää
lautta johon on pakko suostua
yössä kuin laivat me kohtaamme
kunnes liumme pois
viite: http://runotorstai.blogspot.fi/2014/09/336-haaste.html
sanapasanen 
18 syyskuun, 2014 at 12:38
Hieno kuvaus kahdesta elämästä ”on jäljellä enää
lautta johon on pakko suostua” vaikuttavana loppuna!
TykkääTykkää
19 syyskuun, 2014 at 06:11
Kiitos kommentoinnista, RosaRugosa!
TykkääTykkää
18 syyskuun, 2014 at 16:28
Rannalle jääminen oli voitto.
TykkääTykkää
19 syyskuun, 2014 at 06:02
Ehkä lähteneen mielestä ja jääneen ei, niin kai se menee.
TykkääTykkää
19 syyskuun, 2014 at 16:47
Tykkää! Upee runo!
TykkääTykkää
19 syyskuun, 2014 at 19:36
Kiitos irkkunen.
TykkääTykkää
23 syyskuun, 2014 at 20:06
Viimeinen lautturi Tuonelanvirran rannalla… se ei petä ketään. Jotenkin surumielinen elämäntarina.
TykkääTykkää