Huoneenamme toukan pesä ikipuun ytimessä,
viheltävien vesien partaalla
Sisällä valtameren hellyys kaloineen
Onkaloineen jotka täytämme pienintä myöten
Kun veden värähtelyt kulkevat
äärestä ääreen ihon
vanamopolkuja pitkin,
kello erehtyy
aikavyöhykkeiden lustoissa
Kun ajan hiili tiivistyy timantiksi,
mittakaavat heittävät
matemaattisen henkensä
Suuri on liian suurta pysyäkseen
ja varjossa kitunut pieni
kurottuu kohti valon pilkotusta
joulukuu 2nd, 2016 at 14:48
Pidän tämän runon monitahoisuudesta ja siitä, että se kuljettaa ajatuksia moneen suuntaan ja kutsuu lukemaan rivejään yhä uudelleen. Todella upea runo.
TykkääLiked by 1 henkilö