Paisukarvejäkälä ja jotain tummanvihreää
läikittävät runkoja, niiden oksia, joista haarautuu
oksia, joista haarautuu oksia
Ne sirpaloivat kirkkaan taustansa,
kuin säpäleiksi maahan isketty peili,
taivaan palasia heijastaen
Tuulen ja lintujen irrottama
roska halaa aurinkoa,
pälvet puiden juurille
Sen ihminen torjuu,
puunattuna heijastaa takaisin,
talvi jatkuu
sanapasanen 
17 huhtikuun, 2018 at 18:01
Ihminen ei aina ymmärrä luonnon arvoa ja tuhoaa sitä ajattelemattomuuttaan. Runosi on upean visuaalinen kielikuviltaan.
(Käyn lukemassa runojasi säännöllisesti ja kommentoisin niitä useamminkin, mutta wordpressin kommentointiboxi on hankala, varsinkin, kun en käytä wordpress tiliä muutoin…)
TykkääLiked by 1 henkilö
18 huhtikuun, 2018 at 09:18
Mukava tietää, että joku lukee:-).
Minä en tiedä miltä kommentointiboxi näyttää muille; olen kyllä huomannut, että niiden vaikeusaste vaihtelee melkoisesti.
Runo myös ”ylistää” roskien hyödyllisyyttä kesän edistäjänä.
TykkääTykkää