Jääkaudet sulavat, pyörteiset vedet kutittelevat
kivisiä kainaloitani
hiidenkirnussa
päästän pärskyvät nauruit
päin suvannon synkkää silmää
Jos joku kysyy osoitetta, viittaan virvatuliin
jos nimeä, kiellän olevani kukaan tai mitään
Ehkä rapu kivenkolossa, poreilevia kuplia suon silmässä
silmänpilke surun puserossa
vihuri, joka tukanjuuria puistaa
aurinko joka herättää niittyhumalan
havunneulan, kuusenkerkän
Kenties talvi joka käärii pellon lumiviittaan
ja meri johon voi hukkua
vailla pelkoa kuolleista päivistä
kaltion hiekkasilmäinen pulputus laaksossa
suon hampun riukujalkainen lento pitkin aapaa
Asustan kuusten tummuuden maata, josta päivä
on nuollut yön tomusokerin
maata jolle en tunnusta muita rajoja
kuin mihin silmäni kantavat
mihin yltää pakkassuden ulvonta karhunmurtumakalliolla
valon ja varjon pystysuorassa vuoronaurussa
kumpupilvinen puuro taivaan hellalla
Olen liekin heijastus
autiotuvan ikkunalla huurteinen naamio kasvoillaan
taigan naavanaamainen kuusi
vastavalon tiheässä siivilässä
Koivujen mustavalkea vakavuus, ennen vihreää pitsiä
Heräävän maan hajussa
kuuntelen juurisilmujen rapinaa
haapojen keltamultaisin jäkäläkorvin
Olen sateisen päivän, paksusammalkuusikon
korkea hämärä, viinimarjapensaan alushämärä
valottoman kujan, mielen, kielen, tajunnan
reunahämärä, mykiön portilla laajeneva, supistuva
avaruuden savuava kangastus, helteen väreilevä auer
Väistyvä, kun aika kääntää silmää
lukee kirjanpainajan ennustuksia kuoren alta
sanapasanen 
23 marraskuun, 2020 at 23:32
Tämä on uskomattoman hieno ja lyyrinen. Mahtavuutta. Yhteys kaikkeuteen.
TykkääLiked by 1 henkilö