Se himmeä, jota kaipaan

Olen paikassa, joissa ajan taju nyrjähtää:

vanhan talon ullakkolla metsän piilossa ajan siirtymä

                                          johonkin jota kello ei tavoita

uni, jossa olen vankina luolassa,      joka on minä itse

Tulvaveden virtaus täyttää luolan, joka on minä itse

kellun sieltä ulos  kuin Nooan arkki Araratin vuorelle, juutun

korkelle paikalle, näen kaukana hehkun, se ei ole se himmeä

jota kaipaan, se on se räikeä, jota pelkään

                                                                           Näen oliivilehdot

veden alla viimeistä lehteä myöten               Kaikki kyyhkyset

                                                      puluja, joista ei viestinviejiksi

Siinä murheessa           kuulen kuiskauksen                vedestä:

älä ole murheellinen,    minä himmennän          tuon räikeän