Tämä tapahtui ennen kuin Oulun taidemuseo perustettiin. Se nimittäin perustettiin liimatehtaana toimineeseen rakennukseen. Siinä tehtaassa työskenteli aikoinaan muuan Liimatainen. Hän oli pitkä ja laiha mies. Oli ollut pienestä pitäen, ainakin pitkä ja laiha. Nimen ja olemuksen yhdistelmästä kehkeytyi väistämättä nimeksi liimasalko jo kouluaikana.

Ja oli selvää, että työ liimatehtaassa vain vahvisti tuon kutsumanimen, niin että moni työtoveri ei hänestä muuta nimeä tiennytkään.

Sotien jälkeen tehtaat kävivät jälleenrakennuksen myötä täysillä. Työturvallisuus oli nykyiseen verrattuna puutteellista ja liimahöyryt kulkivat työsalissa ajoittain aika esteettömästi. Useimpien mielestä se oli epämiellyttävää, mutta Liimataiselle höyryt sopivat. Hän pääsi niiden myötä sopivan euforiseen tilaan ja päivä kului kuin huomaamatta. Jos oli tarjolla ylitöitä, hän mielellään otti ne vastaan. Hengityssuojaa hän aina tarpeen mukaan manipuloi niin, että olotila pysyi vakaana. Useimmat työtoverit naureskelivat hänelle ainakin selän takana ja jos puhuttelivat, niin saattoivat kysyä: mitäs mieltä Liimasalko on tästä uudesta vähemmän liuottimia sisältävästä liimasta, ei taida olla entisen väärti. Liimataiselle tämä oli kuin kärpäsen surinaa, ei hän näihin heittoihin reagoinut. Vasta paljon myöhemmin keksittiin ilmiölle sana työpaikkakiusaaminen.

Åströmin liimat olivat tehokkaita ja tekivät tehtävänsä myös Liimataisen pääkopassa. Vasta siinä vaiheessa kun työt alkoivat jäädä huonolle hoidolle, työnjohto kiinnitti asiaan huomiota. Hänet määrättiin lääkäriin, jossa vauriot todettiin ja määrättiin kuntoutukseen. Säännöllisen työelämän tarjoamaan euforiaan syntyi katkos, johon Liimatainen ei ollut arvannut varautua. Hän sai ankaria vieroitusoireita ja yritti vakuuttaa olevansa täydessä työkunnossa, mutta lääkärin oli toista mieltä. Tästä Liimatainen ei enää selviytynyt. Hän sai sairauskohtauksen ja menehtyi yöllä; hoitajakaan ei ehtinyt ajoissa paikalle, sillä hänellä oli menossa toista tuntia kestävä riitaisa puhelu tyttöystävänsä kanssa. (Keskuksenhoitajalla, siis sentraalisantralla oli asiasta varmoja tietoja.)

Työpaikan puolesta kukkaseppeleen arkulle laski työnjohtaja. Hän oli piilottanut siihen puoliavonaisen liimatuubin (ilmeisesti höyryt jo hänessäkin vaikuttivat). Aromit leijailivat kirkkosalissa saattoväen haisteltavaksi asti. Sen ansiosta moni paikalla ollut (montahan heitä ei tosin ollut) vielä vuosien päästä muisteli yhteisille tutuille, että oli se Liimatainen melkoinen liimasalko… oli se…vielä arkussakin imppasi.

Työterveyskirurgi tutki potilaan geenikarttaa löytääkseen vee-geenin, jonka työnantaja oli määrännyt operoitavaksi. Työläinen oli osoittanut uppiniskaisuutta, kun firma oli tehnyt saneerauksen ja omistajajärjestelyjä, joiden seurauksena työt olivat lisääntyneet, mutta palkka huonontunut. Oli ennenkuulumatonta, että omistajakuntaan kuulumaton otti niin kärkkäästi kantaa asiaan, joka ei hänelle kuulunut. Tai siis jossain kehitysvaiheessa sellaistakin oli tapahtunut, mutta vain jotkut historioitsijat olivat selvillä niistä asioista. Nykyisin tavallisilla ihmisillä ei ollut aikaa tutkia menneitä, sillä työskentely tässä ja nyt tulevaisuuden hyväksi oli aate, joka hallitsi ihmisten ajatuksia, voi sanoa lähes täydellisesti.

Kirurgi pohdiskeli vielä hetken saamaansa tehtävää. Probleema oli aika kinkkinen, sillä geenillä oli yhteyksiä kognitiiviseen aivoalueeseen. Tietynlaisten väärien tietojen arveltiin aktivoivan tämän vee-geenin. Lääkärin piti nyt harkita olisiko parempi poistaa aivoalue, jossa vääristävät tietueet sijaitsivat vai geeni. Lopulta hän päätyi geeniin syystä, että kyseessä oli vielä aika nuori ihminen, jolloin aivoalueet olivat niin joustavia, että sama tietue voisi putkahtaa esiin jollain toisella alueella. Perussyy oli kuitenkin geenissä, joten varminta on hoidella se, hän mumisi samalla kun avustaja jo ojensi hänelle tarpeellisia välineitä.

Iltapäivällä potilas heräsi. Lääkäri kiiruhti paikalle valmiina testaamaan operaation onnistumisen. Hän näytti tälle tehtaanjohtajan kuvaa ja pyysi kertomaan mitä mielikuvia se hänessä herätti. Potilas silmäili kuvaa hetken vielä tokkuraisena nukutuksen jäljiltä, ummisti välillä molemmat silmänsä, katsoi sitten kuvaa vuoronperään vasemmalla ja oikealla silmällä ja lausui: ”kun katson oikealla silmällä, näen isällisen ja rakastavan johtajamme. Vasemmalla silmällä katsoen hän on vittumaisin ihminen, johon minulla on ollut kyseenalainen kunnia lyhyen elämäni aikana tutustua.”

Kierroksen päätteeksi lääkäri kirjoitti epikriisiin: operaatio onnistui puolittain. Jatkotoimenpiteenä vasemman silmän poistaminen, jonka jälkeen potilas on täysin työkykyinen ja voi palata työhönsä.

Valas rötkötti tyytyväisenä mäenrinteessä. Se oli juuri käynyt lehmien luona alaniityllä ja raahautunut vähän suojaisempaan paikkaan, koska ei halunnut herättää huomiota. Ihmisistä ei ollut takeita mihin ryhtyisivät, jos saisivat vihiä hänestä. Vähintäin kaikkien kanavien tv-ryhmät ryntäisivät paikalle ja siinä sitä sitten menisi aikaa hukkaan väsätessä vaivalloisesti vastauksia tyhmiin kysymyksiin, kuten esim. että miten olette joutuneet tänne ja miten on mahdollista, että pysytte hengissä kuivalla maalla. Niin kuin hän olisi joku kala, jolla on kidukset!

Se keskittyi kuuntelemaan peipposten laulua, johon se oli erityisen viehtynyt. Vähän se jo itsekin sitä osasi. Pari naaraspeippoa oli käynyt juttusilla. Hänellä olikin onneksi ollut mahdollisuus tarjota niille ihoon tarttuneita siemeniä, joita ne innokkaasti pistelivät nokkiinsa pitkän muuttomatkan nälittämänä. Joskus iski pieni haikeus, kun muisteli elämää merenlahdella. Silloin hän hiljaa itsekseen viserteli kanarialintua. Heidän sukuaan kutsuttiinkin merten kanarialinnuiksi. Mutta hän ei antautunut nostalgian valtaan sen enempää, hän oli valinnut oman tiensä eikä silloin sopinut taakseen vilkuilla.

Ihmiset vaivasivat päätään kovasti yrittäessään päästä selville miksi valaat uivat joukoittain rantaa ja menehtyivät mieluummin kuin palasivat merelle takaisin, vaikka hinausapuakin annettiin. Valaamme oli hyvin tietoinen mistä oli kysymys. Ei suinkaan mistään suurvaltojen laivastojen merenalaisista tutkajärjestelmistä merkkiäänineen. Ei meren saastumisesta. No ehkä sikäli, että pelko meren tulevaisuudesta oli johtanut tähän suoraviivaiseen toimintaan. Valaat olivat saaneet selville, että ihminenkin oli kuulemma ollut joskus merenelävä, joka oli noussut maihin ja alkanut elää ihmisiksi. Valaiden keskuuteen oli syntynyt uskonlahko, joka oli väittänyt, että maihinnousu oli ainoa mahdollisuus pelastua tuhoutuvasta merestä. Nyt tarvitaan rohkeutta ja uudisraivaajahenkeä. Joku meistä varmasti onnistuu muuttamaan maalle, kunhan kovasti yritetään, oli sanoman ydin.

Valaamme oli seurannut käytyä keskustelua uteliaana, mutta tehnyt omia johtopäätöksiään. Hän oli varma, että moinen töytäily rannalle oli silkkaa typeryyttä ja johti vain turhiin kuolemiin. Sen sijaa hän itse muutti mutaiseen lahteen, varoen kuitenkin jäämästä mahastaan kiinni pohjaan. Siellä hän vähitellen totutteli joen tuomiin maa-aineksiin. Eräänä runsaan kevättulvan päivän hän sitten uskaltautui ylös jokea, joka levittäytyi laajalti peltoaukeille. Sillä reissulla se tapasi myös Mansikin ja he ystävystyivät välittömästi.

Mansikin isäntäväkeen kuuluva kuusivuotias poika oli kerran yllättänyt ne yhdessä. Valaamme ei ollut huomaavinaankaan poikaa eikä poikakaan nostanut asiasta meteliä. Sen verran asia kuitenkin jäi pojan mieltä vaivaamaan, että hän aloitti asiasta keskustelun seuraavana aamuna pöydässä.

– Se on kyllä emävale, kymmenvuotias sanoi ilmeellä, josta ei voinut olla varma oliko kyseessä närkästys vai huvitus. Luultavasti vähän molempia.

– Kylläpäs näin. Se makasi kedolla ja imi lehmän tissistä maitoa. Oli yhtä valkoinenkin kuin maito, kuusivuotias jatkoi aloittamaansa tarinaa.

– Varmaan tulvien aikana jokea ylös merestä ja sitten jäänyt tulvaniitylle vangiksi, kuten se yksi iso hauki sinne ojaan…

– Syöhän se puurosi nyt, että päästään lähtemään eskariin, äiti jo hoputti

Että isot ihmiset on sitten tylsiä, poika ajatteli ja päätti pitää asian vain omana tietonaan tästä eteenpäin.

Valaamme sen sijaan päätti ottaa pienet aamupäivätorkut; se oli näet herännyt jo kukonlaulun aikaan ihailemaan auringonnousua ja käynti niitylläkin oli vielä aika väsyttävää. Evällään se vaistomaisesti pyyhki suupieliään, vaikka maito oli ylös rinnettä könytessä pyyhkiytynyt jo pois ja kellahti kyljelleen katajapensaan suojaan.