Kaksi on rajaa,

joiden ylitystä et voi valita,

siinä välissä monta valinnaista

Kenelle sinä, kuka sinulle, on merenpohja,

Alpit, piikkilanka ja rikottu lasi muurinharjalla

Mistä on tehty raja sisälläsi, jonka yli vain sinä voit päästä?

Musta karvamato tien laidassa aloitti päättäväisesti ylityksen. Huusin sille että mitä

järkee on mennä toiselle puolelle, samanlaista pöheikköä siellä on, turhaa

riskin ottamista koko touhu, näinä lajikadon aikoina pitäisi ajatella lajiaan,

vaikka itsestään ei välittäisikään.

Ei vilkaissutkaan, paineli mittaavin askelin kohtisuoraan yli. Polkaisin pyörän liikkeelle,

se huusi jälkeeni jotain järjestä ja suohon suksimisesta. Mistä tiesikään matkani syyn,

mutta kulkuvälineiden tuntemuksessa oli pahoja puutteita.

Elämä on helppo juttu

opettaa kenelle tahansa:

tuosta viivasuoraan tuonne

ja kulman takaa jyrkästi oikealle

(jos oomerkki miellyttää)

tai vasemmalle (jos veemerkki)

Vastaantulevien kanssa

heitetään femmavitoset,

illalla mennään nukkumaan

ja aamulla herätään,

sillä tavalla päivät muuttuvat

vuosiksi, vuosikymmeniksi

eikä ahdistuksen hiki

haise ilon puserossa

Ja mitäpä siitä enempää,

kun kaikki, kaikki

Kuten että olenko ollut

onnellinen siitä, että olen ollut

Koska olen ollut, en voi tietää

millaista olisi ollut,

jos en olisi ollut

Ja jos en olisi ollut, en voisi tietää

millaista olisi ollut olla olemassa

Sanon siis olen

En vain tiedä onko se vastaus

vai aikamuoto ennen seuraavaa

Syksy on palo-ovi

estämässä lumen sulamista

Kun syksy on nuori,

ovat heinä ja lehdet jo vanhoja,

täynnä herkästi syttyvää ruutia,

niiden heleys viittaa toisaalle

Syksy on suorapuheinen vihjeissään,

vanha joka vaikenee,

hiipuu menneisiin,

tuleviin valmiina

Kun syyskuu on mennyt,

turha väittää ettei ole syksy

Rakastajaksesi en ala,

kuutamoksesi voisin

Pilviharson läpi kumottavaksi

Tienpinnan painanteissa

yliajettujen heijastusten, metsän, taivaan

kerroksia vedessä,

rantamännyn omakuvien kun

tuuli ja aallot suistavat sitä vinoon

taivaiden ja vesien välissä

kurkien lentoreittien kerrostumat

vuodenaikojen suossa

seulon sieluni vuosikertoja,

sen kellastuvaa maata

Punatulkut

ovat palanneet

pihapiirin pihlajiin,

mukana puoliväristä nuorisoa,

minä niiden kesämaille yksin

Molemmille marjat vähissä ja pieniä

Tuulen vireessä järven ruo’ikko

sekoittuu vedessä sinivihreäksi,

muodostuu yhteinen väripinta,

sen yli sumu ajelehtii kankaalle,

männikkö ahmaisee sen sisuksiinsa

Suon varvikkojuonteet, tummanvihreät,

sormitusten kauhtuneiden heinäkaistojen kanssa,

rahkasammaleen pehmeät reviirit kolmantena

pitävät värinsä ajasta toiseen

raskaiden askellusten alla,

kevytkenkäistä on kulku

loppukesän nuutuneilla niityillä

Taivaanrannalla tunturien tummat profiilit

odottavat pakkasten puremia, syyskauden avajaisia

Tätä katselen näköalatasanteelta yli Muddusjärven,

Tuorisjängän, kohti Muotkan erämaatuntureita

Miltä tämä näytti sata vuotta sitten, viisikymmentä

lasten silmin, mitä sanoja, kenen sanoja

saivat tästä sanoa    Ajatuksia, tunteita?

Muuttuiko poltinmerkki talismaaniksi,

virkistyivätkö kuihtuvan puun juuret, hiirenkorvat oksiin?

Kaukaa kuuluu kuin lasten naurua

Gaktin värit ovat palanneet

Mitä muuta enää voi

kun on miettinyt päähänsä reiän

eikä silti näe

Mitä muuta voi kuin kävellä

metsään kuuntelemaan sitä

mikä ei kuulu mihinkään muualle,

katsomaan näkymätöntä,

muurahaisia

Ovat alkaneet hidastella,

tukkia pesänsä ilmastointireikiä

Ehkä minunkin pitäisi

Mökkimetsän yllä missä mikään

tuulia ei estele

lekuttelee hiirihaukka, vaiko piekana?

Sihtaa silmin terävin

pihapiiriä

Sillan alle myyrä syöksyy,

pesäpuuhat mielessään

kiertää sammalta ja heinää

täyteen onkalon

Välitilan haltijana

puusta puuhun pyrähtelee

herra kuukkeli, vaiko rouva, kuka ties?

Tietää varsin hyvin mistä

missäkin on kysymys

Tunkee tatinpaloja

männyn kaarnakoloihin,

ei luota pelkkiin muruihin

tyhjänkulkijan

Jätkä luulee ei tarvi sauvaa

auttaan tasapainoo

vastustaa virtaa

Vain hiukan eksistenssihorjuntaa

liukkailla kivillä

naurettavan kevyessä

elämän virrassa

Jätkä luulee ei tarvi tukee

jalansijat löytyy

hei yli menee

Vain hiukan eksistenssihorjuntaa

liukkailla kivillä

naurettavan kevyessä

elämän virrassa

Jätkät ennen näin opetettiin

ja virta saalisti

monen könkääseen

Vain hiukan eksistenssihorjuntaa

liukkailla kivillä

naurettavan kevyessä

elämän virrassa

( Ks. sävellettynä:  kshttps://sanapasanen.com/2018/11/03/5358/   )

Miten julmin kulmin tuijotat kulkijaa

Eivät sinuun pysty tuulenpieksämät,

eivät pilvien itkut sinua hellytä

Tyhjin toimin ne saavat palata mereen

ottamaan vauhtia uuteen rynnistykseen

Aurinko ei loihdi sinuun hymyä,

ennemmin putoat kuin hiot särmiäsi,

pala palalta, kuka havaitsee?

Ei riitä kulkijan aika

sitä kuulla    nähdä

On syytä tarkoin harkita

mitä aikoo kantaa selässään,

mielessään,

mikä on tarpeen kävellessä,

nukkuessa, unia ei voi valita,

reitin voi, näkymättömällä vauhdilla

päivittyvät kartat kivien kyljissä

On kuljettava yhtä matkaa

itsensä kanssa, nähtävä puut

metsässä, metsä puilta, arvioitava

kiven vakaus ja veden syvyys

Osattava väsyä niin, että lepo on ilo

ja olla siinä mitä ympärillä:

ilman valo ja pimeys, sade ja tuuli,

joka vaikeroi ja vaikenee,

etkä sen jälkeen

ole ihan entisesi:

kulkemasi askeleet

jatkavat sinussa matkaansa,

hengittämäsi ilma tuulessa

(viite: http://suoturve.net/runoneva/haaste-11/ )

Omenaanko päättyi

naruista vetely?

Vaiko vetelijä vain vaihtui?

(viite: http://suoturve.net/runoneva/haaste-10/)

Jokainen päivä ja yö,

nukahtaminen, herääminen

Jokainen tunti ja minuutti,

koskaan palaamaton

kohtaaminen ja ohitus,

sanottu ja kuultu sana

Tieto siitä että se on kohta ohi,

kun kivi putoaa veteen ja sydämeltä,

rengasaallot vaimentuvat nopeasti,

uusi sukupolvi on äkkiä

auran kärkenä halkomassa tuulta,

puskemassa kivistä peltoa

ja kaikki on ennallaan eikä mikään

Silmiä tämä pateettinen laulu

huvittaa, korvat vuodattavat kyyneleitä

Ilma käy harvemmaksi

viite: http://suoturve.net/runoneva/haaste-9/

Hetki sitten joku istui tuolilla

Ihan tavallinen, putkirunkoinen, puuta

Ensin ehkä pimeässä, mikä näistä tietää

Sitten jossakin väännettiin katkaisijaa

ja kattoikkunoiden luukut vedettiin auki

Loistelamput räpsivät kuin kesken uniaan herätetty silmiään

Ensin tuli häikäisy, sitten valaistuminen:

seinäkirjoitus, kirjoitettu on

etkä sitä käsitä

Tämä on Sanoma

Tuoli on kovin kevytrakenteinen

toimivaan kidutukseen

Säntillisin vedoin nainen

puhdistaa autonsa ikkunaa

Ajatteleeko hän lopputuloksen siisteyttä,

miten makealta tuulilasi kohta näyttää?

kenties

hän on yhtä liikesarjan kanssa,

ei ole muuta kuin vaakasuorat vedot ylhäältä alas

kuin neljäsosatauko kohta jatkuvassa

liikenteen infernossa

bussin ja rekan välissä

Bussin ikkunassa mies pohtii ajatustaan:

käyttäisikö samoja sanoja jos ikkunanpesijä olisi mies?

(viite: http://suoturve.net/runoneva/haaste-8/ )

Kun tuuli lopettelee ja liekit

ovat syöneet puunsa hiileksi, punerrusta

on enää taivaanrannan pilvissä, ei viimeisistä mainingeista

ole vaahtoamaan

Kun mustarastaan huilu äkisti vaikenee,

jää    kyyhkyn    matala kurnutus       Ja hiljaisuus

kysyy luvan, istahtaa viereesi kun keho ja mieli

antavat sille tilansa

Tämä ei ole se hiljaisuus, josta vain puuttuu

päivän hälinä, tämän olemus on toinen

Niin kuin vesi on yöllä toinen     Ja puu ja valo

Jos nyt olisi aikani

vaihtaa olomuotoa, ehkä entinen löydettäisiin

otsassaan sotun tarkennusosa:

lempeä nokinen ruhje

(viite: http://suoturve.net/runoneva/haaste-7/ )

Aamuöinen jono uuden tavarataivaan helmiporteilla

Odotus vaihtuu näkemiseen ja ihmiset poistuvat,

ämpärit molemmissa käsissä täynnä muovileluja,

niitä lapset alkavat vetää

Uusi muovinistien sukupolvi on pantu alulle

Jonottaneimmilla on kolmas ämpäri valmiiksi päässä

Muovihiukkaset ovat jo imeytyneet aivoihin,

synnyttäneet muovisia ajatuksia

Suuria kuin meri