Jussi Ojuvan (mm. http://www.vaylanpyorre.com/mainiota-runonlaulantaa-

takarajan-karajanilta-sodankylasta/) tekemä sävellys, sovitus ja laulu runooni

eksistenssihorjuntaa

Järjen valo ja tunteen palo ihmistä viettelevät,

myös ristiriita ja sopusointu

Vastakohtia ei tarvitse täydentää

Yksi nostaa puuhun, toinen kaataa tuleen,

joku autiolle vuorelle, joku muurahaiseksi,

metsän mustaan aukkoon vastavalolampuksi

Valopäässä on paljon fotoneja

Kyllähän minäkin pajupillipiiparina

tai hautaholvinhoitajana, hiljaisten maassa

on paljon asuinsijoja, petaamattomia vuoteita

Hiekkakäytäviä voi haravoida nyt talvisin,

kynttilöiden valot ovat synkemmässä

Minuuden naamio kasvoilla voi tallata valmista polkua

Olla näkemätön silminnäkijä, kun tulvavedet tekevät siitä puron

Mustan ja hopean väräjävä raja,

siivekkäiden autioksi jättämä vesi

Rannan riisutut puut

kääntävät silmänsä sisäänpäin,

eivät halua katsoa kuvaansa

Hopeiset eväkkäät syvyyksissä,

hiljaiselossaan?     Ei!

Siellä remuisat on kemut,

siellä häitä vietetään

Ei meillä ole oikeutta täällä

ulvoa kuten sudella

Lähimmäksi välitöntä pääset yksin ääneti

Sanoitta,

kun niiden kaltereista jäljellä vain varjo

sinun ja metsän välissä

Sanat kuin kaarnat kelon juurella,

koinsyömä takki, ripustimesta tipahtanut

Siihen unohtuneet

Suorat linjat ovat Pohjanmaata varten,

siellä suora ei voi taipua horisonttiin,

ihminen kävelee ilmaan ja laiva ui pilviin

Siellä oppikirjassa ei lue että avaruus kaareutuu,

että suora palaa lähtökohtaansa

Sellaista siellä on turha mennä väittämään,

sillä suora on suora ja ympyrä on ympyrä

ja muu on ympäripyöreätä höpinää

Johtuuko siitä mitä tulet tekemään,

että se mitä ei vielä ole, huojuu

Tai siitä mitä olet ollut aikoja sitten

Ilman huojuntaa entinen jatkuu,

sitä ei voi taivuttaa, se ei voi sopeutua

Onko kivi kivi, ehkä hiekkaa, pala kalliota

kysyykö mineraaleista, heittäjästään?

Ihmetteleekö sana kirjaimiaan, lause sanojaan,

puhujaansa, kirjoittajaa?

Aineen ja hengen yhteenliittymä,

atomien ja alkeishiukkasten kiertolaistuote,

joka tietää hajoavansa, kun tuuli käy,

on häivähdys salaisuutta

Tuijotat tunnin kellon viisareita

Miten hitaasti tunti alkaa,

viimeiset minuutit nopeita

Miten sanoilla voi vangita

ilmiöitä, joista ei ole sanoja

Ensin on epäsuoria vaikutelmia

Sitten sana ja kohde ovat pelottavan yhtä,

vaikutelma häviää

täsmällisyyden vaatimukseen,

täsmällisyyden harhaan,

lakikirjaan, lakiasiaintoimistoon,

selittelijöiden ja tulkitsijoiden

miekkailunäytöksiin

Kaksi on rajaa,

joiden ylitystä et voi valita,

siinä välissä monta valinnaista

Kenelle sinä, kuka sinulle, on merenpohja,

Alpit, piikkilanka ja rikottu lasi muurinharjalla

Mistä on tehty raja sisälläsi, jonka yli vain sinä voit päästä?

Musta karvamato tien laidassa aloitti päättäväisesti ylityksen. Huusin sille että mitä

järkee on mennä toiselle puolelle, samanlaista pöheikköä siellä on, turhaa

riskin ottamista koko touhu, näinä lajikadon aikoina pitäisi ajatella lajiaan,

vaikka itsestään ei välittäisikään.

Ei vilkaissutkaan, paineli mittaavin askelin kohtisuoraan yli. Polkaisin pyörän liikkeelle,

se huusi jälkeeni jotain järjestä ja suohon suksimisesta. Mistä tiesikään matkani syyn,

mutta kulkuvälineiden tuntemuksessa oli pahoja puutteita.

Elämä on helppo juttu

opettaa kenelle tahansa:

tuosta viivasuoraan tuonne

ja kulman takaa jyrkästi oikealle

(jos oomerkki miellyttää)

tai vasemmalle (jos veemerkki)

Vastaantulevien kanssa

heitetään femmavitoset,

illalla mennään nukkumaan

ja aamulla herätään,

sillä tavalla päivät muuttuvat

vuosiksi, vuosikymmeniksi

eikä ahdistuksen hiki

haise ilon puserossa

Ja mitäpä siitä enempää,

kun kaikki, kaikki

Kuten että olenko ollut

onnellinen siitä, että olen ollut

Koska olen ollut, en voi tietää

millaista olisi ollut,

jos en olisi ollut

Ja jos en olisi ollut, en voisi tietää

millaista olisi ollut olla olemassa

Sanon siis olen

En vain tiedä onko se vastaus

vai aikamuoto ennen seuraavaa

Syksy on palo-ovi

estämässä lumen sulamista

Kun syksy on nuori,

ovat heinä ja lehdet jo vanhoja,

täynnä herkästi syttyvää ruutia,

niiden heleys viittaa toisaalle

Syksy on suorapuheinen vihjeissään,

vanha joka vaikenee,

hiipuu menneisiin,

tuleviin valmiina

Kun syyskuu on mennyt,

turha väittää ettei ole syksy

Rakastajaksesi en ala,

kuutamoksesi voisin

Pilviharson läpi kumottavaksi

Tienpinnan painanteissa

yliajettujen heijastusten, metsän, taivaan

kerroksia vedessä,

rantamännyn omakuvien kun

tuuli ja aallot suistavat sitä vinoon

taivaiden ja vesien välissä

kurkien lentoreittien kerrostumat

vuodenaikojen suossa

seulon sieluni vuosikertoja,

sen kellastuvaa maata

Punatulkut

ovat palanneet

pihapiirin pihlajiin,

mukana puoliväristä nuorisoa,

minä niiden kesämaille yksin

Molemmille marjat vähissä ja pieniä

Tuulen vireessä järven ruo’ikko

sekoittuu vedessä sinivihreäksi,

muodostuu yhteinen väripinta,

sen yli sumu ajelehtii kankaalle,

männikkö ahmaisee sen sisuksiinsa

Suon varvikkojuonteet, tummanvihreät,

sormitusten kauhtuneiden heinäkaistojen kanssa,

rahkasammaleen pehmeät reviirit kolmantena

pitävät värinsä ajasta toiseen

raskaiden askellusten alla,

kevytkenkäistä on kulku

loppukesän nuutuneilla niityillä

Taivaanrannalla tunturien tummat profiilit

odottavat pakkasten puremia, syyskauden avajaisia

Tätä katselen näköalatasanteelta yli Muddusjärven,

Tuorisjängän, kohti Muotkan erämaatuntureita

Miltä tämä näytti sata vuotta sitten, viisikymmentä

lasten silmin, mitä sanoja, kenen sanoja

saivat tästä sanoa    Ajatuksia, tunteita?

Muuttuiko poltinmerkki talismaaniksi,

virkistyivätkö kuihtuvan puun juuret, hiirenkorvat oksiin?

Kaukaa kuuluu kuin lasten naurua

Gaktin värit ovat palanneet

Mitä muuta enää voi

kun on miettinyt päähänsä reiän

eikä silti näe

Mitä muuta voi kuin kävellä

metsään kuuntelemaan sitä

mikä ei kuulu mihinkään muualle,

katsomaan näkymätöntä,

muurahaisia

Ovat alkaneet hidastella,

tukkia pesänsä ilmastointireikiä

Ehkä minunkin pitäisi

Mökkimetsän yllä missä mikään

tuulia ei estele

lekuttelee hiirihaukka, vaiko piekana?

Sihtaa silmin terävin

pihapiiriä

Sillan alle myyrä syöksyy,

pesäpuuhat mielessään

kiertää sammalta ja heinää

täyteen onkalon

Välitilan haltijana

puusta puuhun pyrähtelee

herra kuukkeli, vaiko rouva, kuka ties?

Tietää varsin hyvin mistä

missäkin on kysymys

Tunkee tatinpaloja

männyn kaarnakoloihin,

ei luota pelkkiin muruihin

tyhjänkulkijan

Jätkä luulee ei tarvi sauvaa

auttaan tasapainoo

vastustaa virtaa

Vain hiukan eksistenssihorjuntaa

liukkailla kivillä

naurettavan kevyessä

elämän virrassa

Jätkä luulee ei tarvi tukee

jalansijat löytyy

hei yli menee

Vain hiukan eksistenssihorjuntaa

liukkailla kivillä

naurettavan kevyessä

elämän virrassa

Jätkät ennen näin opetettiin

ja virta saalisti

monen könkääseen

Vain hiukan eksistenssihorjuntaa

liukkailla kivillä

naurettavan kevyessä

elämän virrassa

( Ks. sävellettynä:  kshttps://sanapasanen.com/2018/11/03/5358/   )

Miten julmin kulmin tuijotat kulkijaa

Eivät sinuun pysty tuulenpieksämät,

eivät pilvien itkut sinua hellytä

Tyhjin toimin ne saavat palata mereen

ottamaan vauhtia uuteen rynnistykseen

Aurinko ei loihdi sinuun hymyä,

ennemmin putoat kuin hiot särmiäsi,

pala palalta, kuka havaitsee?

Ei riitä kulkijan aika

sitä kuulla    nähdä