sanapasanen

On laulutunti. Harjoittelemme kuorolaulua. Laulamisen sijaan jään katselemaan toisia. Kaija laulaa tosissaan. Kohtaan Juhanin ja Matin katseet. Alamme tehdä naamaliikkeitä. Taimi-opettajan hopeahohtoinen pää heilahtelee säestyksen mukaan tahdissa. Jostakin syystä tämä tavallinen tilanne näyttää tällä kertaa minusta niin koomiselta, että purskahdan nauruun. Säestys pysähtyy. Joudun nurkkaan. Siellä jo itkettää ja sitten hävettää.

Mitähän Kaijakin ajattelee, kun jouduin tänne? Kaijalla on pitkä, musta ja kihara tukka. Minulla on valkoinen. Ajattelen että ne sopivat hyvin yhteen. Kaija on hyvä piirtämään. Olen sanonutkin sen hänelle. Mutta hän ei näytä, että sanomisella on vaikutusta häneen. Hän hallitsee itsensä. Toisin kuin minä. Vaarikin aina sanoo, että mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.

Välitunnilla pojat ovat Jytkyn ympärillä. ”Kaurapuurojättiläinen, kaurapuurojättiläinen”, kaikuu härnäävä huuto. Jytky tekee hyvin ennakoitavia syöksyjä poikia kohti, mutta nämä kiertävät ketterästi pois alta. Olen kiivennyt paksuun koivun haaraan paremmin nähdäkseni. Sääli ja huvi käyvät kamppailua sisälläni, mutta en voi olla nauramatta hänen liikehtimiselleen. Juuri siloin hän katsoo minua. Turpeiden kasvojen sisällä välähtää rääkätty katse. Nauruni jähmettyy irvistykseksi. Edellisen vuoden omakohtaiset kokemukset takaa-ajettuna olemisesta nousevat mieleen. Siksihän olen täällä koulussa tämän vuoden ja asun mummolassa. Järjestäjä tulee portaille ja soittaa kelloa. Oppilaat järjestyvät jonoon.

Viimeisen tunnin saamme vapaata. Joku sanoo, että luokassa on jokin kunnan ukkojen kokous. Koulu toimii jostakin syystä kunnantalolla. Iloisesti meluten lähtevät oppilaat eri suuntiin. Kevät on jo sulattanut tien pintaa. Pienet vesipurot juoksevat Keskimaan ja Säästöpankin välisellä tieosuudella kohti kivisiltaa ja kääntyvät sitä ennen puhelinkeskuksen puoleiseen ojaan.

Tavoittelen katseellani Juhania. Turhaan. Hänen sijastaan näen ison hahmon lähestyvän takaa polkupyörällä. Välitunnin tapahtumat nousevat mieleen. Vakuuttelen itselleni, ettei minulla ole mitään syytä pelkoon. Jarrutuksen ääni paljastaa, ettei vakuutteluni tehonnut Jytkyyn. Pari mojovaa kämmenen läiskähdystä, ja katselen tien pinnasta, kun hän nostaa pyöränsä ja lähtee jatkamaan heikosta tasapainosta johtuvaa vaappuvaa ajoansa. Ehkä tunnekuohu on heikentänyt hänen taspainoaan lisää, sillä lyhyellä matkalla hän kaatuu kaksi kertaa ennekuin häipyy näkyvistä Ruukintietä pitkin. Minä käännyn oikealle kivisillan jälkeen.

Eeron mökistä nousee savu. Se on kuulema nyt rokulissa. Vai oliko se rapulassa. En oikein tiedä onko ne sama vai eri asia, mutta se tarkoittaa, että silloin ei olla töissä. Eero on tehnyt sahalle varoitustauluja etteivät työntekijät pistäisi kättään sirkkelin teriin. ”Varo pyörivää kuolemaa” ja muita vastaavia.

Astuessani pihaan katselen rapaisia vaatteitani ja kuulen mielessäni jo mummon myötätuntoisen päivittelyn ”voe hyvä taetamaton”. Sitten hän hakee ruokakomerosta ohrarieskaa ja maitoa. Sen parempaa hoitoa eivät tämänpäiväiset kolhuni tarvitse.

Ystävyytemme juuret ulottuvat lapsuuteen ennen kouluikää. Olin kaksi vuotta Liisaa nuorempi. Kun hänen tuli aika lähteä kouluun, ei hän halunnut sinne ilman minua. Siksi hän halusi lykätä koulun aloittamista ja siihen setä ja täti (Liisan vanhemmat) suostuivatkin. Minä puolestani pääsin seuraavana vuonna kuunteluoppilaaksi. Vaikka olimme kovin erilaisia, ei se ystävyyttämme haitannut.

Järvelä (Liisan koti) oli sellainen paikka, että sinne saivat kaikki kylän lapset tulla. Leikit olivat joskus aika rajujakin. Niinkuin vesisota, jossa ämpärillä heitettiin vettä tupaan turvaan juosseiden perään. Täti vain sanoi, että voe tokkiisa, elekeä nyt niin paljon etten ehi entisiä poes lakasta. Nokea otettiin sormeen hellan renkaista ja yritettiin pyyhkäistä toista naamaan. Kerran Liisa jäi päästään yhden pojan kainaloon, niin tämä pyöritti koko nokisen pannunpohjan päähän. Eihän se mäntysuovalla pois lähtenyt. Aamulla kun Liisa tuli kouluun, opettaja sanoi että on syytä käydä pesemässä tukka kotona. Minä silloin viittasin ja kerroin mistä oli kysymys ja lupasin että heti pestään, kun koulusta päästään. Opettajaa alkoi hymyilyttämään ja hän antoi Liisan jäädä.

Kolokunjoessa oli aikanaan yhdeksän talon yhteinen vesivoimala. Sähkölangan virkaa toimitti paremman puutteessa piikkilanka. Sen valvomisessa Liisalla ja minulla oli omat vuoromme. Yhdentoista aikoihin illalla piti lähettää vipua kääntämällä valomerkki, että kohta sammuu.

Kaikkensa Liisa pyrki tekemään, että täti viihtyisi. Vaikka kyllähän täti poikia enemmän arvosti kuin tyttöjä. Yhdessä aloitimme työt Malmin sairaalassa. Vuonna 1951 Einolta (Liisan veli) tuli kirje Liisalle, jossa pyydettiin tulemaan Keiteleelle myyjäksi. Aittaan oli tarkoitus perustaa kauppa.

Liisa sanoi itsensä irti ja lähti. Mutta ei tullut mitään kauppaa. Vain poikien paitojen pesemistä. Kun nämä lauantai-iltana olivat häipyneet rientoihinsa kovat kaulassa, itki Liisa joskus omaa kohtaloaan.

Tuolla rannassahan Liisa sen Eeron kanssa viikon vietti minun mökillä. Täti sanoi, että kun saisi ne jotenkin erotetuksi ja olin minäkin vastaan. Pelkäsin koko miestä. Sillä oli niin pitkä puukkokin, jota löi pöytään. Liisa sanoi, että en minä sen kanssa naimisiin. Ei sen kanssa kukaan pysty aviossa elämään.

Liisa minullekin ehdotti kun eläkkeelle jäin, että alkaisin aikani kuluksi käydä kansalaisopiston käsityöpiirissä. Mutta ei minua käsityöt kiinnosta. Aika kuluu hyvin muutenkin. Minä siltä kerran kysyin, että mitä sinä noilla kaikilla käsitöillä teet. Se mietti vähän aikaa ja naurahti, että jääpähän muille jaettavaa, kun aika hänestä jättää. Liisalta löytyi sanat joka tilanteeseen. Mutta sanoi se sitten kerran, että viisaasti taisit tehdä, kun et maton kutomiseen ryhtynyt. Hän kun oli itsensä kipeäksi siinä touhussa hakannut.