sanapasanen

Monta kertaa olen pysähtynyt miettimään mistä on kotoisin se vaikeus, että avaisin sanaisen arkkuni antamaan tunnustusta jollekkin, joka sen mielestäni ansaitsisi. Ansaitsisi? Pitääkö tunnustus ansaita? No totta hitossa, muutenhan sitä on valehtelija ja mielistelijä. Onko tuossa tausta-ajattelussa jotakin johtolankaa ilmiölle? Ehkä en ole pätevä arvioimaan sittenkään toista tekemisineen ja joudun naurunalaiseksi, jos menen kiittelemään jutusta, joka sittemmin osoitetaan täysin ala-arvoiseksi. Paras pitää vain turpansa rullalla niin omista kuin toistenkin tekemisistä.

Hyväksytyksi tulemisen kokemuksen puute (ilmaisu on niin mutkikas ja kömpelö, että se jo paljastaa miten käsittelemätön ilmiö on kyseessä; se ei ole vielä ehtinyt sanastoon) on keripukkiin verrattava ilmiö. Pihdataanko hyväksymistä siksi, että ajatellaan sen saavan aikaan näyttämisen halua ja sen puolestaan sankarillisuutta? Sitten kun sankari on syntynyt, olemme lääpäällämme ja roudaamme häntä ympäri maata kaikkien kumarrettavana. Meillä on vain luusereita ja sankareita, jos julkisuutta on uskominen.

Omasta kasvatusperinteestäni en ole paljon pystynyt arvonannon taitoa kiskomaan. Työurallani se on ollut/ olisi kuulunut olla kuitenkin keskeinen ominaisuus. Nimenomaan sanoiksi pukeminen on ollut vaikeata. Elekielellä luulen ilmaisun onnistuneen paremmin, mutta kaikille se ei välttämättä välity sillä tavalla. Kannustamisen tarve ja vaatimus on läjähtänyt joskus kuin vasten kasvoja. Välillä sen takaa on näkynyt vähän simppeli ihmiskäsitys, jossa kuvitellaan ihmisen olevan reagointiautomaatti, joka käynnistyy oikeaan suuntaan, kun vain kehutaan kunnolla. Ja voihan se toimia jonkun kohdalla niinkin.

Arvostuksen voi ajatella olevan persoonallisessa vuorovaikutuksessa ilmenevää, jolloin kyse on toisen hyväksyminen semmoisenaan ilman odotuksia tai vaatimuksia hänen muuttumisestaan joksikin ”paremmaksi”. Itse asiassa tuon arvostuksen ilmaiseminen on ollut minulle melko helppoa.

Koulussa kuitenkin on kysymys usein siitä, että oppilasta tulisi kannustaa kehittymään koulun tavoitteiden suuntaisesti. Jos oppilas ei ole motivoitunut koulun tavoitteista, lienee kai lähes virkarikollista antaa hänelle arvostusta/ kannustusta. Kasvattajan roolin mukainen kannustus on sen alkuperäisen merkityksen mukaista: kannuksia painetaan kylkiin, niin että on pakko juosta lujempaa ettei enempää paineta. Kasvattajat kasvattavat systeemiin sopivia rattaita ja ne jotka eivät siihen sopeudu, joutuvat syrjäytetyn uralle. Ja niitähän armaassa Suomen maassamme valitettavasti riittää.

Ajattelen kuitenkin, että lapsella pitäisi olla mahdollisuus tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään eikä toivottuna roolin suorittajana. Joku sanoo nyt ehkä, että lapsia ymmärretään jo liikaa ja niistä on juuri sen tähden tullut itsekeskeisiä paskiaisia. Siltä osin kuin se pitää paikkansa, väitän kyseessä olevan pikemminkin sen, että lapset eivät elä vuorovaikutteisessa suhteessa aikuisiin, vaan ovat omaksuneet mallinsa jostakin, missä käytetään hyväksi heidän henkistä kodittomattomuuttaan. Jos arvonannon ja vuorovaikutteisuuden kasvatuskulttuuri olisi yleisempää (pakottamisen ja heitteillejättämisen sijaan), niin uskon, että ongelmia olisi paljon vähempi. Miten aikuisilla olisi aikaa ja voimia siihen, on tarina erikseen.

Olen optimistijollalla purjehtiva pessimisti Tuurin merellä. Tuurilla seilaavat kuulemma isotkin laivat. Ei ole onneksi tullut vielä vastaan. Ehkä se johtuu aluksestani: että se on nimenomaan optimisti- eikä pessimistijolla.

Pessimisti noudattaa kansanviisautta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Ja sittenkin niin varman päälle, että hyvä on ehtinyt tipahtaa ohi ennen kuin lipaisee tyhjää. Maassahan se jo on, pitihän se arvata, ei tästäkään mitään tullut. Ei niin.

Optimismi liitetään aivan syyttä suotta tulevaisuuteen: ajatellaan parhaiden päivien olevan edessä. Miksi ne paremmksi muka muuttuisivat? Vuorottelevat vain kuin vuodenajat.

Pessimisti pistää huonot päivät päällimmäisiksi, optimisti hyvät. Realisti tekee niistä kerrosvoileivän. Realisti on se, jota pessimisti pitää optimistina ja optimisti pessimistinä. Realisti pitää jalat maassa ja kengät jalassa. Siksi voimme hänet unohtaakin. Hän ei ole valovoimainen henkilö. Ja sehän jos mikä on paha vika.

Optimisti kolauttelee päätään pilven kulmiin eikä opi käyttämään kypärää kun taas pessimisti pitää vaikka ryömisi jo hiekkalaatikolta tutut enstex-haalarit päällään kulmapubista kotiinsa.

Optimistilla on valoisa mieli – ja lyhyt muisti. Jos kaiken raahaa mukanaan, niin kyllä siinä sielun selkä menee sellaiselle mutkalle, että ei paljon naurata. Optimisti toivoo, että asiat menevät hyvin ja hän uskoo toiveensa toteutuvan. Pessimisti tekee kaikkensa, että asiat menisivät hyvin, eikä usko sittenkään niiden menevän. Mutta kun menee niin hyvin, että hänelle järjestetään kunnianosoitus sen johdosta, hän epäilee koko juttua vitsiksi eikä muutenkaan jouda, kun jutussa on vielä yhtä sun toista hiottavaa.

Niin että kyllä kannattaa pyrkiä optimistiksi. Saa haaveilla pää pilvissä, jalat ilmassa ilman kypärää ja turvakenkiä ja sillä aikaa pessimisti hoitaa hommat. Hänellä kun aika ei kulu turhaan etukäteislipomiseen. Tuurin merelläkin tekee kaikkensa ettei se optimistijolla törmäisi siellä seilaaviin isoihin laivoihin.