Syvyyksissä liukuu kaloja
hydraulisia reittejään
joihin katse ei yllä
nokkakrotit huiskukitakalat
vain liikkeen voi aavistaa
lyhtykalojen valosignaalit
morsettavat vesiavaruuden läpi
kohti merilumen pilviä
vastaanottajaa toivoen ja peläten
Pintakalat halkovat vesiä
muuttavat kevyesti heittelehtien suuntaa
välkehtivät suomuissaan sillit
silakat solakat salakat
lentokalat vilauttelijat
kaikkien katseista nauttien
niilläkin salaisuutensa
läpinäkymättömyyden viitanriekaleiden alla
valon katseiden hajalle pommittaman
salaisuudet vaipuvat syvyyksiin
varisevat kuin merilumi
Välissä pimeyteen saakka hämärtyvä vesien kuilu
jossa signaalit törmäävät
asettuvat vastinpareiksi muodostavat muurin
läpipääsemättömän hiljaisuuden
kumoavat toisensa
kuin hiukkanen ja antihiukkanen
Kaukopartiokalat sukasuut hölösuut
ohittavat muurin tähtikirkkaina öinä
palattuaan kertovat tarinoitaan
lyhtykalojen nuotiopiirissä
sanapasanen 
25 marraskuun, 2012 at 16:07
Väkevä runo. Olen aina pitänyt kalojen, varsinkin syvänmerenkalojen symboliikasta. Pimeässä uivat eivätkä voi tietää onko lampun kutsuma vastaantulija syövä vai tuleva syödyksi, seuraakin pitäisi välkyttelyllä etsiä. Vihdoin naaraan löytäessään krottikoiras takertuu siihen ja muuttuu siittiöitä tuottavaksi parasiitiksi jolla ei ole enää omaa elämää.
TykkääTykkää
25 marraskuun, 2012 at 21:39
Kiitos! Machiavelli oli ehkä syvänmeren kala entisessä elämässään…Äärifeminismin sukupuolimallit lienevät myös näin syvältä peräisin 🙂
TykkääTykkää