vuori vyöryy esiin
kuu harteillaan
sen lämpimät lähteet
höyryävät
tapettua vasikkaa
sudenulvontaa
*
silmä pyytää valoa
valo perhosia
perhoset mettä mesi perhosia
perhoset mettä
lampun valokiilassa
siipien tuhkaa
*
sokeat solut iholla
värähtävät
kuin näkisivät koskettajan
kuulisivat kosketuksen
kätkeytyneen piiloutujan
jonka sormenpäät
jään poltetta
*
nälkään nyletyistä puista
sänky elämäänehtijälle
karheiden laulajalle
Kaarnamieli näki unta
maan alla kuokkii kivistä peltoa
josta makeampi leipä
*
mies ja muutama muu
ei nimeä ei huomista
pajupuskien anonymiteetti
kitulias nuotio
niukasti tuhkaa
ruumenta ja ruhkaa
sanapasanen 
1 syyskuun, 2013 at 14:28
Tämä todella hieno ja symbolinen runo. Mietin ensi kertaa lukiessani missä olen kuullut aiemmin Kaarnamielestä mutten löytänyt Googlellakaan kuin tämän runosi.
TykkääTykkää
1 syyskuun, 2013 at 16:24
Vaarin isä teki aikoinaan sängyn männyistä (pitäisi kunnostaa sitä, kun ehtisi…), joista nälkävuosina oli kiskottu niliä leivän jatkeeksi. Niihin aikoihin Suomestakin lähdettiin mainariksi Amerikkaan, maan alle kiveä kuokkimaan. Niissä hommissa mieli ehkä palaili joskus metsiin ja puunkaarnaan. Otsikon alla olevat runot ovat periaatteessa kaikki erillisiä, itsenäisiä runoja, joita yhdistää kuvakielisyys. Siihen liittyy tuo Kaarnamieli; hauska kuulla ettei googlekaan muuta löytänyt!
TykkääTykkää