Runoilija on lähtenyt luolastaan ulos etsimään Aihetta. Hän saapastelee
hiihtäjien jo hylkäämää hiihtouraa, jossa kielletään sekä koirien
että runoilijoiden kävely, ylittää sulaneen tien, mutta
ei suostu sille, vaan jatkaa pellon lumiaavalle,
jonka pohja vielä kestää. Pellon jälkeen
alkaa harvennettu männikkö, johon koneiden
vaurioittamat kuusenriekaleet ovat muodostaneet
oman välikerroksensa. Täällä pakkanen ei ole pystynyt
kovettamaan enää läpikastunutta lunta; on käytettävä talven mittaan
talloutunutta polkua. Mitäpä runoilija aikoo runoilla tuulen
liikkeitä myötäilevästä luppotuposta, aikooko hän
tutkia löytyisikö kaarnan alta ytimennävertäjiä,
kirjoittaisiko hän runon havutikaskuori-
aisesta ja solmisi sopimuksen uudesta kirjastaan
kirjanpainajan kanssa, ehkä kalliimmalle paperille
kiiltokirjanpainajan. Runoilija kuulee koneen tasaisen
jyrinän, seassa kirskahduksia ja ryskettä latvuksen iskiessä maahan
biotalouden alkulähteellä, on kuulevinaan pahan räkäisen
naurun, hän haistaa metsän pihkaisen hien, vetää
vainua onko siinä tuskan hajustetta. Hän arvelee
Mefistofelen puivan lunnaita, hätäpäissä
luvattuja. Aihetta ei löydy, runoilija päättää masentua.
Hän kääntyy metsästä pois palatakseen luolaansa. Miettii
pitäisikö tehdä sopimus paholaisen kanssa jostakin suurenmoisesta
mestariteoksesta. Vai riittäisikö sosiaalinen media, ja eroavatko vaihtoehdot
mitenkään toisistaan? Jos sanat ovat kuin ladattuja pistooleja, ketä
niillä voi osoittaa? Vaiko vain omaa ohimoa?
sanapasanen 
Vastaa