Runoilija metsällä

 

 

 

 

Runoilija on lähtenyt luolastaan ulos etsimään Aihetta. Hän saapastelee

hiihtäjien jo hylkäämää hiihtouraa, jossa kielletään sekä koirien

että runoilijoiden kävely, ylittää sulaneen tien, mutta

ei suostu sille, vaan jatkaa pellon lumiaavalle,

jonka pohja vielä kestää. Pellon jälkeen

alkaa harvennettu männikkö, johon koneiden

vaurioittamat kuusenriekaleet ovat muodostaneet

oman välikerroksensa. Täällä pakkanen ei ole pystynyt

kovettamaan enää läpikastunutta lunta; on käytettävä talven mittaan

talloutunutta polkua. Mitäpä runoilija aikoo runoilla tuulen

liikkeitä myötäilevästä luppotuposta, aikooko hän

tutkia löytyisikö kaarnan alta ytimennävertäjiä,

kirjoittaisiko hän runon havutikaskuori-

aisesta ja solmisi sopimuksen uudesta kirjastaan

kirjanpainajan kanssa, ehkä kalliimmalle paperille

kiiltokirjanpainajan. Runoilija kuulee koneen tasaisen

jyrinän, seassa kirskahduksia ja ryskettä latvuksen iskiessä maahan

biotalouden alkulähteellä, on kuulevinaan pahan räkäisen

naurun, hän haistaa metsän pihkaisen hien, vetää

vainua onko siinä tuskan hajustetta. Hän arvelee

Mefistofelen puivan lunnaita, hätäpäissä

luvattuja. Aihetta ei löydy, runoilija päättää masentua.

Hän kääntyy metsästä pois palatakseen luolaansa. Miettii

pitäisikö tehdä sopimus paholaisen kanssa jostakin suurenmoisesta

mestariteoksesta. Vai riittäisikö sosiaalinen media, ja eroavatko vaihtoehdot

mitenkään toisistaan? Jos sanat ovat kuin ladattuja pistooleja, ketä

niillä voi osoittaa? Vaiko vain omaa ohimoa?

 

 

 

 

 


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: