Jos joku on kiinnostunut runokirjastani Takarajalla etulinjassa, niin postitan sen (hintaan 20 euroa postikuluineen) sähköpostiini toimitetulla osoitteella: pasanen48@gmail.com
Onko totuus faktoissa ja kuviteltu valhetta?
(Tässä kirjoituksessa taustoitan myös kirjani syntyä ajan ja paikan osalta.)
Helena Ruuska arvioi Helsingin Sanomissa 15.1.2017 Venla Hiidensalon romaania Sinun tähtesi mm. näin: ”Kirjailija olisi voinut merkitä lähdeluetteloon tarkemmin, mistä on minkin ajankuvan napsinut. Mutta kaunokirjailijan ei tarvitse tietokirjailijan tavoin merkitä lähteitään. Outo perinne.”
Juha Seppälä vastaa hänelle Parnasson (2/2017) kolumnissaan: ”Kaikkien kirjailijoiden tavoin olen käyttänyt historiallisia lähteitä romaaneissani. Lähteitä ei ole käytetty kuten historiantutkimuksessa, vaan mielivaltaisen epookin (hist. ajanjakso) luomisen yhteydessä. Olen vääristellyt kirjoissani historiankirjoitusta fiktioni tarpeisiin. Metodin nimi on romaani. Kirjallisuus on sellaista, kirjailijat valehtelevia varkaita.”
Kirjailijan ja runoilijan tuotteiden totuusarvo ei ole kiinni todennettuista faktoista. Se mitä niillä on annettavaa, on jotakin muuta. Faktat ja fiktio palvelevat tätä ”jotakin muuta”. Se ei siis tarkoita, etteikö siinä voisi olla faktoja, mutta niitä ei erotella fiktiosta.
Omassa kirjassani ”Takarajalla, etulinjassa”, historiallinen ja aikakauden fakta, maaseudun muuttuminen vähenevän ja vanhenevan väestön myötä toimii teemana, vaikka kirjan ei ole tarkoitus olla Pihtiputaan psykohistoriallinen runoelma. Pihtipudas on luonnollisista syistä tässä se paikka, jonka suunnasta olen katsonut ihmisen selviytymistä ja sinnittelyä muuttuvissa olosuhteissa. Muutoksia tapahtuu kaikkialla, mutta elämä ei koskaan alistu tilastolukujen alle, vaan ilmenee sitkeästi sielläkin, missä olosuhteet näyttävät vievän siltä mahdollisuudet. Pihtiputaalla muutokset ovat olleet melko suuria moneen muuhun maaseutukuntaan verrattuna. Sotien jälkeinen asukasluku, n. 5800, nousi asutustilojen perustamisen myötä 8800:een muutamassa vuodessa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin asukasmäärä oli palautunut sotien jälkeiseen aikaan ja on nyt alle puolet siitä mitä se oli enimmillään. Kaikki tämä on ollut melkoista myllerrystä ja on heijastunut monenlaisina tuntoina ihmisten mielissä, jotka ovat eläneet kaikki nämä vaiheet. Yhdessä koettujen sotien myötä ne ovat vaikuttaneet myös seuraavaan sukupolveen. Tämän ajanjakson kokonaisuus kaipaisi mielestäni myös psykohistoriallista tutkimusta.
Runon ”tutkimus” on lainalaisuuksiltaan toisenlaista kuin tieteellinen. Runon lukemista voi jopa haitata, että sitä pyrkii ”ymmärtämään” liikaa. Moni runo tulee toki suoraan syliin, osa niistä voi vaatia odottelua, niiden päästämistä iholle ilman turhia järkeilyjä siitä mistä runossa on kysymys. Kirjailija Samuel Beckett (kirjoittanut mm. näytelmän Huomenna hän tulee) sanoi joskus: ymmärrän omista töistäni tuskin mitään. Omasta puolestani sanon, että en ymmärrä miksi kirjoitan; siitä mitä kirjoitan, osan olen tulkinnut etukäteen, osan jälkikäteen ja osaa en pyri edes tulkitsemaan.
Lukijan tulkinta on tietysti yhtä oikeutettu kuin kirjoittajan tai toisen lukijan. Siinä mielessä runo on peili, josta heijastuu lukija itse.
sanapasanen 
Vastaa