Luultavasti olen nisäkäs, en tosin tiedä mitä se tarkoittaa
kuulostaa kuitenkin paremmalta kuin kärsäkäs tai piikikäs
(Kahden reppuselän puheesta kuulin hyvän: vanhan metsän
harmaa henki Uhan alamainen särähti ikävältä)
Pakenen ennemmin kuin taistelen, viihdyn
kuusikoissa, joissa jokunen haapakin, tikantakomakoloja
Minua ja kaveriani Hömiäistä yhdistää väri ja asuinalue
Keskustelemme ilmailun ajankohtaisista asioista: siivistä ja liitimistä
elinpiirin ja elintarviketilanteen ongelmista Huolta aiheutuu
motopedosta, pidämme sitä silmällä, Hömi (tuttavien kesken) päivisin
Minulla on yövuoro Aamun koitteessa, illan suussa, raportoimme
(Puhuimme myös kettingeistä Ei taida olla meidän juttu
aihe tuli repunkantajien puheista)
Tänään motopeto ei liiku, sen sisuksissa on vikaa, varaosa
viipyy Viruksen vuoksi (mikä ihana sana tuo Virus!)
Täällä ylhäällä ei tunnu nyt yhtään Uhan alamaiselta
Joskus toivon olevani vahvempi ja rohkeampi, kerran näin
unta, että joku runoniekka lausui minua tarkoittaen:
Liiti uljas nahkasiipi korkealta oksaltaan
hampaat tanassa
päin hydrauliikkaletkua, reiän nakersi
Komeassa kaaressa, nestesuihkun mukana
katosivat voimat motopedon leuoista
Ylimmällä oksalla lauloi ylistystä Hömiäinen
sanapasanen 
30 maaliskuun, 2020 at 18:00
Hyvä, että kuusikko on sellainen, jossa haavatkin ovat vielä saaneet olla.
Yleensä suomalaisilla on vimma saada haavat raivattua näkyvistä ja historia kaupunkikuvista.
Hömötiaisen selkä on harmaa mutta pään ylälohko yhä musta ja rinta valkea. Valkoisella poskilla tähystellään kaarnanrakoihin ja sieltä löydetyillä talvehtivilla hyönteisillä eletään koko talvi.
Kettinkimiehet voisivat pitää sosiaalisen etäisyyden ainakin metsiemme viimeisiin isoihin haapoihin. Hömötiaistenkin kannat romahtaneet.
TykkääLiked by 1 henkilö
4 kesäkuun, 2020 at 09:29
KIrjoitin itse juuri runon eilen siitä, miten täällä maallakin lapsuuden metsät kasvavat nyt taloja…. ja metsää saa jo hakea, sammaleista kuusikkoa, haavikoita, mäntykangasta – onneksi vielä muutama lampare siellä täällä sinnittelee ja sinne minäkin nyt tästä lähden aamulenkille. Puhuttelevasta runostasi jää kaikumaan kaipuu luonnon elinympäristöjen monimuotoisuuteen ja siihen, miten tärkeää se on – maailma on monien sukupuuttojen partaalla ja sitä myöten mekin pikku hiljaa kävelemme tuhomme tietä, ellemme opi vihdoin, mikä on oikeasti tärkeää. Ihailen kyllä suuresti niitä ihmisiä, jotka ovat testamentanneet metsänsä ”ikimetsäksi” – heitäkin on, onneksi. Mutta me runoilijatkin voimme tehdä osamme – kirjoittamalla – juuri näin, kun sinäkin olet tässä tehnyt.
TykkääLiked by 1 henkilö
4 kesäkuun, 2020 at 09:38
Toisaalta vaikuttaa, että monet runoilijat varovat kannanottoja. Mutta senkin kai voi tehdä monella tavalla. Hyvin vai huonosti, jääköön lukijan arvioitavaksi.
TykkääTykkää