Lehden sivulla vaanii syntymävuosien tihentyvä haavi:
pidättelen hengitystä, tunnen jo matkojen etäisyydet
eikä horisontti suostu pakenemaan edellä kuten ennen
Savut takana, niiden alkupisteeseen jäänyt tuhka
ja puun kyljessä toukkien polkuja
karisevan kaarnan alla
kuulen tuulen
pysähtyvän petäjän latvaan
kuin pesäänsä laskeutuen
valon kelmeys mukanaan
puolivilliintynyt kissa hakeutuu tuvan nurkille
empimään sisään pyrkimistä:
kivikin jo hikoilee
sanapasanen 
31 heinäkuun, 2020 at 17:56
Vaikuttavaa lyriikkaa lopun lähestymisestä. Erityisesti alun metaforat.
Mutta miksi kivi hikoilee, kuumuudenko tähden? Ja mikä kivi? Kivikö saa kissan empimään?
TykkääLiked by 1 henkilö
1 elokuun, 2020 at 13:07
Ehkä tuskan hiki…tai merkki kylmenevien öistä; huurre vielä nippanappa sulaa.
TykkääTykkää