sanapasanen

Suntio lähestyi kirkkoa iltahämärissä. Hän oli jättänyt autonsa kauaksi kirkonmäeltä varmuuden vuoksi. Eihän työkseen kirkossa käyvän olisi tietenkään tarvinnut peitellä työpaikkaansa menemistä. Mutta suntio oli päättänyt viettää siellä nyt myös hiukan vapaa-aikaa. Aamupäivällä pidetyn ehtoollisjumalanpalveluksen jäljiltä oli jäänyt, kuinkas sattuikaan, lähes täysi viinipullo. Väljähtyyhän se vain, paras juoda pois. En minä kyllä uutta ala aukaisemaan, suntio vannoi mielessään.

Sivusilmällä hän huomasi, että sakastin ikkuna oli auki. Ei sepposen selällään, mutta ei lukittunakaan. Hän päätti jatkossa olla huolellisempi. Se tuli sydämestä, sillä viinin tuleva huuma jo lämmitti sydäntä niin. Sakastissa hän vetäisi pöytälaatikon auki ja hamusi viinivaraston avainta. Hän oli tehnyt sen työnsä puolesta satoja kertoja ja silloin tällöin harrastusmielessäkin. Mutta avainta ei ollut siellä. Se tieto iski suorastaan pelottavasti. Oliko hän tulossa niin vanhaksi, että alkoi unohdella? (Hän oli kuulevinaan etäisen naurahduksen.) Taskulampulla hän tarkasti vielä muutkin laatikot perusteellisesti. Ehkä se jäi varaston oveen. Ja toden totta siellähän se oli, hän huomasi huojentuneena. Aukaistuaan kaapin hän näki heti, että nyt eivät asiat olleet tolallaan. Paitsi vajaaksi jäänyt niin myös monta täyttä pulloa oli hävinnyt.

Kiireesti hän säntäsi kirkkosalin puolelle tarkistaakseen näkyisikö siellä syyllistä. Jotakin mustaa valkoisella taustalla leijaili parvelta hänen juostessaan. Mielessä kävi hullu ajatus, että kummituksetkin olivat nykyään tummaihoisia. Samassa hän kompastui ja kaatui pitkin pituuttaan päällimmäiseksi kasaan, josta alkoi kuulua örinää ja kiroilua. Siinä makasi viinin uuvuttamia miehiä sievä joukko. Yksi nauroi parvekkeella ja heilutteli lakanaa, johon oli töherretty musta käkkärätukkainen mies. Varmuuden vuoksi alla luki: neekeriukko

Seuraavalla viikolla lehdessä kerrottiin, että eräs kansanedustaja oli saanut ryhmältään huomautuksen sopimattomasta käyttäytymisestä. Edustaja ilmoitti katuvansa, että oli selventänyt lakanan kuvaa sopimattomalla tekstillä.

Tämä tapahtui ennen kuin Oulun taidemuseo perustettiin. Se nimittäin perustettiin liimatehtaana toimineeseen rakennukseen. Siinä tehtaassa työskenteli aikoinaan muuan Liimatainen. Hän oli pitkä ja laiha mies. Oli ollut pienestä pitäen, ainakin pitkä ja laiha. Nimen ja olemuksen yhdistelmästä kehkeytyi väistämättä nimeksi liimasalko jo kouluaikana.

Ja oli selvää, että työ liimatehtaassa vain vahvisti tuon kutsumanimen, niin että moni työtoveri ei hänestä muuta nimeä tiennytkään.

Sotien jälkeen tehtaat kävivät jälleenrakennuksen myötä täysillä. Työturvallisuus oli nykyiseen verrattuna puutteellista ja liimahöyryt kulkivat työsalissa ajoittain aika esteettömästi. Useimpien mielestä se oli epämiellyttävää, mutta Liimataiselle höyryt sopivat. Hän pääsi niiden myötä sopivan euforiseen tilaan ja päivä kului kuin huomaamatta. Jos oli tarjolla ylitöitä, hän mielellään otti ne vastaan. Hengityssuojaa hän aina tarpeen mukaan manipuloi niin, että olotila pysyi vakaana. Useimmat työtoverit naureskelivat hänelle ainakin selän takana ja jos puhuttelivat, niin saattoivat kysyä: mitäs mieltä Liimasalko on tästä uudesta vähemmän liuottimia sisältävästä liimasta, ei taida olla entisen väärti. Liimataiselle tämä oli kuin kärpäsen surinaa, ei hän näihin heittoihin reagoinut. Vasta paljon myöhemmin keksittiin ilmiölle sana työpaikkakiusaaminen.

Åströmin liimat olivat tehokkaita ja tekivät tehtävänsä myös Liimataisen pääkopassa. Vasta siinä vaiheessa kun työt alkoivat jäädä huonolle hoidolle, työnjohto kiinnitti asiaan huomiota. Hänet määrättiin lääkäriin, jossa vauriot todettiin ja määrättiin kuntoutukseen. Säännöllisen työelämän tarjoamaan euforiaan syntyi katkos, johon Liimatainen ei ollut arvannut varautua. Hän sai ankaria vieroitusoireita ja yritti vakuuttaa olevansa täydessä työkunnossa, mutta lääkärin oli toista mieltä. Tästä Liimatainen ei enää selviytynyt. Hän sai sairauskohtauksen ja menehtyi yöllä; hoitajakaan ei ehtinyt ajoissa paikalle, sillä hänellä oli menossa toista tuntia kestävä riitaisa puhelu tyttöystävänsä kanssa. (Keskuksenhoitajalla, siis sentraalisantralla oli asiasta varmoja tietoja.)

Työpaikan puolesta kukkaseppeleen arkulle laski työnjohtaja. Hän oli piilottanut siihen puoliavonaisen liimatuubin (ilmeisesti höyryt jo hänessäkin vaikuttivat). Aromit leijailivat kirkkosalissa saattoväen haisteltavaksi asti. Sen ansiosta moni paikalla ollut (montahan heitä ei tosin ollut) vielä vuosien päästä muisteli yhteisille tutuille, että oli se Liimatainen melkoinen liimasalko… oli se…vielä arkussakin imppasi.