sanapasanen

On sydämetöntä ja julmaa muodostaa jäätelöön liittyvä yhdyssana, jossa annetaan ymmärtää, että jäätelöön voisi liittyä jotakin epämiellyttävää ja epäilyttävää. Siksi en käytä sellaista sanaa muuta kuin ilmaistakseni mistä aiheesta tänään on kirjoitettava, niin vastenmielistä kuin koko teeman käsittely minusta onkin. Jään odottamaan milloin pääsemme kirjoittamaan aiheesta “lipevä lempi” tai “akkamainen hengenpelastaja”.

Kevät alkaa silloin, kun mieleen tulee, että nyt on sopiva hetki mennä grillikioskille ja nuoleskella yksi irtojäätelö. Lakritsi tai mango saavat kunnian aloittaa jäätelökesän. Ei missään tapauksessa vanilja, sillä se kuuluu lauantai-illan huumaan saunan jälkeen. Silloin siihen kuuluu myös marjahillo. Erilaisilla marjahilloilla siihen saa mielenkiintoisesti vaihtelevia sävyjä. Uskomattoman mainio on sokeriton puolukkahillo. Se toimii kuin vastaava puolukkamehu vodkan kanssa. Paitsi että pään sijasta kihahtaa vatsaan.

Tästä tuleekin mieleen teoreettinen asetelma, josta voisi seurata otsikon mainitsema tuote. Henkilö (en nyt tasa-arvon vuoksi tarkenna sukupuolta) hankkii litran vaniljajäätelöä, litran vodkaa ja käy kellarista hakemassa puolukkamehua ja hilloa. Näitä hän sitten naukkailee ahkerasti illan kuluessa. Kun osa nautinnasta menee päähän ja osa vatsaan, siitä saattaa syntyä kestämätön jännite näiden kahden valtakeskusen välille ja seurauksena on kompromissi: kaikki aineet tulevat ulos suun kautta niin vatsanperusteellisesti. Edelliseen pakinaan liittyen tästä voisi käyttää ilmaisua kierrätys. Varsinkin jos on ehtinyt vessan pöntölle ja tämä vessa on kompostoivaa lajia eikä vesivessa. Tietenkin olisi suotavaa, että ennen mainittua paikkaa ehtisi tapahtua hitaampi prosessi, jossa ravinnekierto olisi lähempänä käyttökelpoisuutta. Mutta nyt olen näköjään jumittumassa edelliseen haasteeseen, joten lopetan ja totean: haju- ja näköaistimusten pohjalta olen valmis hyväksymään tästä lopputuotteesta haasteessa mainitun ilmaisun.

–  Älä pistä sitä foliota sekaroskiin, siellä on se metallien korikin!

Mies aukaisi alakaapin ovea isommalle että sai työnnetyksi kiiltävän palloksi rutistetun folion oikeaan paikkaan. Se oli peräisin Fazerin sinisestä. Mies oli sen ostanut emäntää ilahduttaakseen viikko sitten, mutta siinäkin oli ollut jotakin vikaa. Levystä puuttui reilun kaupan merkki, joten kyse saattoi olla riistoraaka-aineesta. Kumartuminen ison mahan kanssa oikeaoppisen lajittelun kannalta tarpeelliseen asentoon aiheutti epämukavaa oloa. Mitä hittoa sitä kaikkia roskia pitää eri purkkeihin, välttäisi tuo vähempikin vöyhotys asiasta, mies ajatteli, mutta päätti tällä kertaa pitää suunsa supullaan. Näistä asioista oli jo vuosien kuluessa käyty monta riitaa sen jälkeen kun Hanna oli höyrähtänyt näihin vihreisiin aatoksiin.

Kyllähän Heikki noin periaatteessa kannatti tavaroiden ja jätteiden kierrätystä, olihan siinä järkeä. Mutta jotenkin se pikkutarkka vanaattisuus ja kontrolli, jolla Hanna asiaan suhtautui, korpesi miestä välillä ja hän äityi väittelemään vastaan sellaisissakin jutuissa, joista itse asiassa oli samaa mieltä Hannan kanssa. Hannalla ei huumorintaju eikä joustavuus ulottunut ainakaan näihin asioihin.

Niinpä teemasta oli tullut heidän parisuhteensa mittari. Kun parisuhteen taivaalle hiljalleen kertyy tummia pilviä, mistä niitä nyt milloinkin pariskunnalle sitten kertyykin, tilanne odotti vain sopivaa kierrätykseen ja lajitteluun liittyvää kipinää, josta ukonilma puhkesi ja päättyi sitten aikoinaan seestyneeseen ja leppeään tunnelmaan kuin savusaunan jälkilöylyissä.

Mutta nyt Heikki päätti siis olla hiljaa ja tehdä kuten piti.

Pitäisi oikeastaan järjestää nämä korit jotenkin helppokäyttöisemmiksi, hän sen sijaan sanoi. Olutpullot ja tölkit riippuivat muovipussissa oven kahvassa ja välillä putosivat romisten, niin että kissa säntäsi kauhuissaan karkuun.

Heikki selaili Anttilan kuvastoa, jonka postitusta nainen oli parikin kertaa yrittänyt turhaan lopettaa. Sen riesan siitä oli saanut, kun oli kerran erehtynyt jotakin ostamaan. Hän selaili huomiota herättävän hitaasti naisten alusasusivustoja. Aivan oikein, Hanna kiinnitti jo asiaan huomiota:

– Mitä se nyt sieltä tiiraa, älä vaan väitä, että minulle sieltä asuja kahtelet.

– No en, kierrätystä vaan aattelen.

– Kierrätystä? Uusiahan ne vaatteet siellä ovat.

– No en minä vaatteista. Aattelin, että jos hankkisin tuollaisen asun kantajan ja pistäisin sinut kierrätykseen.

Hanna sieppasi kuvaston ja alkoi rullata sitä tötteröksi samalla kun Heikki jo suojasi päätään käsillä ja ajatteli, että nyt on hyvät merkit ilmassa. Sivullinenkin olisi nähnyt ensimmäisestä mäjäyksestä, että ei tämä nyt ihan totista touhua tainnut olla. Mitä lie teerenpeliä.

Ongelmattomuus on tila, jota moni tavoittelee niin kovasti, että joutuu sen kanssa moniin ongelmiin. Näin ongelmattomuus kumoaa itsensä ja voimmekin siirtyä varsinaiseen teemaan, ongelmallisuuteen.

Vaikuttaa, että on ihmisiä, jotka toistuvasti hakeutuvat tai ajautuvat ongelmiin. Ikään kuin heidän olemassaolonsa tunne riippuisi siitä. Olen ongelmissa, olen siis olemassa. Ongelmissa piehtaroiminen tuo elämään merkitystä ja draamaa. Ne synnyttävät tarvetta kääntyä toisten ihmisten puoleen, sillä toiset ihmisethän rakastavat minun ongelmieni pohtimista. Näin he nimittäin voivat unohtaa omat, minun tilanteeseeni verrattuna vähäisemmät päänvaivansa. Näin edistän samalla luontevaa sosiaalisuutta, josta nykyisin on niin kova pula.

On kyllä olemassa joitakin omituisia ihmisiä, joilla ei koskaan ole, ei ainakaan näytä olevan eikä puheista päätellen kuulu olevan ongelmia. Ilmeisesti he ovat päinvastoin kuin edellinen laji oppineet ennakoimaan ja kiertämään kaikki ongelmalliset kohteet. Ehkä heistä jo pienenä sanottiin, että on niin helppo lapsi. Kun sitä kehumista on kuunnellut pienestä pitäen, niin kai siihen on pakko uskoa ja siitä uskosta on tullut niin tärkeä osa identiteettiä, että sen ylläpitämiseen satsataan vaikka kaikki sielunenergia. Jos minulta menee vasen jalka, niin onneksi oikea, se vahvempi, on vielä jäljellä. Eihän siitä nyt kannata metelöimään heittäytyä. Monelta meni sodassa molemmat jalat ja vielä toinen käsi.

Ongelmattomuuden ehto on siis se, että ei tehdä mistään asiasta numeroa. Ongelmattomuus toimii niin kauan kuin näin matalasta profiilista ei tule sinänsä ongelmaa. Jossain vaiheessa joku skandaalilehti saa vihiä miehestä, joka on niin vaatimaton ja tasaisen tasapainoinen, aina vain toisten parasta ajatteleva, että tempaisee miehestä jutun, jonka jälkeen kaikki on mennyttä. Mutta taitava ongelmattomuuden merellä seilaava onnistuu kyllä pysyttelemään ongelmia aiheuttavasta mediajulkisuudesta erossa. Eikä se niin vaikeata olekaan, sillä maailma on täynnä medialle otollista ongelmahakuista porukkaa, joka ilomielin rientää uhrautumaan tälle alttarille ja pelastamaan jalkapuolemme ajautumasta myös mielipuoleksi.