Valas rötkötti tyytyväisenä mäenrinteessä. Se oli juuri käynyt lehmien luona alaniityllä ja raahautunut vähän suojaisempaan paikkaan, koska ei halunnut herättää huomiota. Ihmisistä ei ollut takeita mihin ryhtyisivät, jos saisivat vihiä hänestä. Vähintäin kaikkien kanavien tv-ryhmät ryntäisivät paikalle ja siinä sitä sitten menisi aikaa hukkaan väsätessä vaivalloisesti vastauksia tyhmiin kysymyksiin, kuten esim. että miten olette joutuneet tänne ja miten on mahdollista, että pysytte hengissä kuivalla maalla. Niin kuin hän olisi joku kala, jolla on kidukset!
Se keskittyi kuuntelemaan peipposten laulua, johon se oli erityisen viehtynyt. Vähän se jo itsekin sitä osasi. Pari naaraspeippoa oli käynyt juttusilla. Hänellä olikin onneksi ollut mahdollisuus tarjota niille ihoon tarttuneita siemeniä, joita ne innokkaasti pistelivät nokkiinsa pitkän muuttomatkan nälittämänä. Joskus iski pieni haikeus, kun muisteli elämää merenlahdella. Silloin hän hiljaa itsekseen viserteli kanarialintua. Heidän sukuaan kutsuttiinkin merten kanarialinnuiksi. Mutta hän ei antautunut nostalgian valtaan sen enempää, hän oli valinnut oman tiensä eikä silloin sopinut taakseen vilkuilla.
Ihmiset vaivasivat päätään kovasti yrittäessään päästä selville miksi valaat uivat joukoittain rantaa ja menehtyivät mieluummin kuin palasivat merelle takaisin, vaikka hinausapuakin annettiin. Valaamme oli hyvin tietoinen mistä oli kysymys. Ei suinkaan mistään suurvaltojen laivastojen merenalaisista tutkajärjestelmistä merkkiäänineen. Ei meren saastumisesta. No ehkä sikäli, että pelko meren tulevaisuudesta oli johtanut tähän suoraviivaiseen toimintaan. Valaat olivat saaneet selville, että ihminenkin oli kuulemma ollut joskus merenelävä, joka oli noussut maihin ja alkanut elää ihmisiksi. Valaiden keskuuteen oli syntynyt uskonlahko, joka oli väittänyt, että maihinnousu oli ainoa mahdollisuus pelastua tuhoutuvasta merestä. Nyt tarvitaan rohkeutta ja uudisraivaajahenkeä. Joku meistä varmasti onnistuu muuttamaan maalle, kunhan kovasti yritetään, oli sanoman ydin.
Valaamme oli seurannut käytyä keskustelua uteliaana, mutta tehnyt omia johtopäätöksiään. Hän oli varma, että moinen töytäily rannalle oli silkkaa typeryyttä ja johti vain turhiin kuolemiin. Sen sijaa hän itse muutti mutaiseen lahteen, varoen kuitenkin jäämästä mahastaan kiinni pohjaan. Siellä hän vähitellen totutteli joen tuomiin maa-aineksiin. Eräänä runsaan kevättulvan päivän hän sitten uskaltautui ylös jokea, joka levittäytyi laajalti peltoaukeille. Sillä reissulla se tapasi myös Mansikin ja he ystävystyivät välittömästi.
Mansikin isäntäväkeen kuuluva kuusivuotias poika oli kerran yllättänyt ne yhdessä. Valaamme ei ollut huomaavinaankaan poikaa eikä poikakaan nostanut asiasta meteliä. Sen verran asia kuitenkin jäi pojan mieltä vaivaamaan, että hän aloitti asiasta keskustelun seuraavana aamuna pöydässä.
– Se on kyllä emävale, kymmenvuotias sanoi ilmeellä, josta ei voinut olla varma oliko kyseessä närkästys vai huvitus. Luultavasti vähän molempia.
– Kylläpäs näin. Se makasi kedolla ja imi lehmän tissistä maitoa. Oli yhtä valkoinenkin kuin maito, kuusivuotias jatkoi aloittamaansa tarinaa.
– Varmaan tulvien aikana jokea ylös merestä ja sitten jäänyt tulvaniitylle vangiksi, kuten se yksi iso hauki sinne ojaan…
– Syöhän se puurosi nyt, että päästään lähtemään eskariin, äiti jo hoputti
Että isot ihmiset on sitten tylsiä, poika ajatteli ja päätti pitää asian vain omana tietonaan tästä eteenpäin.
Valaamme sen sijaan päätti ottaa pienet aamupäivätorkut; se oli näet herännyt jo kukonlaulun aikaan ihailemaan auringonnousua ja käynti niitylläkin oli vielä aika väsyttävää. Evällään se vaistomaisesti pyyhki suupieliään, vaikka maito oli ylös rinnettä könytessä pyyhkiytynyt jo pois ja kellahti kyljelleen katajapensaan suojaan.
