sanapasanen

Talo näyttää kaksikerroksiselta. Siinä asuu nuori mies, vielä koululainen. Hän nukkuu yläkerrassa. Sen ikkunoista näkee kauaksi yli koko kylän, sillä talo sijaitsee yksinäisellä kukkulalla. Sieltä näkee tuntemattomia ihmisiä kulkemassa kiemurtelevilla hiekkateillä, joiden välissä kasvaa niittyä ja matalaa pajukkoa. Iltaisin hän istuu tuntikaupalla ikkunassa ja katselee ihmisten kulkua. Jos heitä ei näy hän tarkkailee horisonttia ja pilviä. Alakerrassa hän käy koulua ja askartelee. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen hän laskeutuu aamuisin portaita ja nousee niitä iltaisin takaisin.

Vuosia sitten kun vanhemmat vielä elivät, äiti opetti hänelle humanistisia aineita ja isä luonnotieteitä ja tekniikkaa. Vanhempien eläessä hänen luonaan kävi joskus leikkikaveri. Hän itse ei käynyt koskaan missään. Eikä kukaan ollut pyrkinyt vanhempien kadottua hänenkään luokseen. Muuten mikään ei ollut muuttunut hänen päiväjärjestyksessään. Hän osasi jo opiskella itsekseen eikä kirjoista ollut puutetta.

Mutta sitten kaikki vain muuttuu. Hän ei ymmärrä enää lukemaansa. Yläkerrassa hän kävelee levottomana ja siirtelee huonekaluja. Hän ei halua katsella enää ulos, vaan vetää verhot ikkunoiden eteen. Alakerrassa hän torkahtelee kirjojen ääreen ja näkee pahoja unia. Ne ovat jatkokertomuksia öisille: pimeätä, jossa köysinippu luikertelee käärmeen lailla, tuulen mukana heiluva kuu, lumen tukahduttava massa hänen päällään. Hän herää epämiellyttävän tunnelman ennen aikojaan. Kirjojen tieto ei tartu enää hänen päähänsä.

Liikuntaan kuuluu talon kiertäminen päivittäin tunnin ajan. Talon ympärillä on tiheä kuusiaita. Pitkän aikaa hän on lyönyt laimin liikuntatuntinsa, koska on pelännyt poistua talosta. Lopulta levottomuus pakottaa hänet ulos kiertämään taloa ympäri. Hän haluaa olla intiaani, joka ryömii seinän viertä heinikossa. Heinikkö peittää kivijalan näkyvistä. Ryömiessään hän havaitsee maan rajassa kapean ikkunan, josta hän ei ole tiennyt mitään. Se on niin likainen, ettei juuri perustuksesta erotu. Hän tekee heinistä tupon ja hankaa lasia. Käsillään varjostaen hän työntää naamansa kiinni ruutuun. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän ihmettelee: miksi hänelle ei ole mainittu kellarista mitään? Alakerrassa mikään ei ole viitannut siihen, että sieltä veisivät portaat alemmaksi. Vähitellen hänelle alkaa hahmottua lasin läpi puolipimeä kellaritila, johon pääsee tunkeutumaan hiukan valoa hänen ohitseen ruudusta.

Hän säpsähtää. Sydän alkaa takoa epämiellyttävästi. Hän kieräyttää rajusti itsensä päin kuusiaitaa, pujahtaa sen väljemmästä kohdasta ulos pihapiiristä ja syöksähtää pystyyn kuusiaidan takana. Poika ryntää silmittömään juoksuun läpi laajan peltoaukean pitkin kärrytietä. Kylän kohdalla hän hiukan hillitsee vauhtiaan, mutta ei antaudu kenenkään kanssa puheisiin. Hänestä näyttää, että monet yrittävät lähestyä häntä sanoakseen jotakin: ojentuvia käsiä, aukeavia suita, hämmästyneitä ilmeitä. Hän ei halua kuulla mitään, vaan lisää vauhtia.

Lopulta hän saa juosta rauhassa. Silloin hän hidastaa vauhtia ja alkaa kävellä. Maantiedon pohjalta hän tietää sataman. Hän menee sinne. Pitkä merimatka odottaa. Hän ei vielä tiedä, että tulee joskus takaisin. Mutta silloin moni asia on toisin.

Mies kulki selkä kumarassa, sillä kuvauskalusto jalustoineen painoi. Ilma alkoi olla pakkasen puolella, ehkä ensimmäisen kerran tänä syksynä. Kohta alkaisi hämärtämään. Nyt oli korkea aika ottaa vielä muutama kuva ja tehdä lehtiöön vedos, pari. Objektiivin läpi hän näki järven vastakkaisella puolella kaksi sarvipäätä, jotka nuhjasivat jotenkin ponnettoman oloisina toisiaan vasten. Jatkettuaan matkaa järven kapenevan pään suuntaan hän sai porot näkyviin paljain silminkin. Kovin vaikuttivat kavereilta, kun niin kylkimyyryä kulkivat. Opukasjärven kaakkoispäässä oli tuttu kämppä ja sinne mies tähtäsi kulkunsa yöpymistä varten.

Keskittyessään piirtämiseen mies oli unohtanut porot. Ne herättivät hänen mielenkiintonsa uudestaan, kun lähtivät uimaan häntä kohti. Uiminen vaikutti jotenkin vaivalloiselta, ne olivat niin vierekkäin, että häiritsivät toistensa uimaliikkeitä. Hän otti kiikarit rinkasta nähdäkseen paremmin mistä oikein oli kysymys. Varsinkin toinen poroista näytti aika uupuneelta. Sen päätä tuskin näkyi enää veden pinnalla. Sitten hän huomasi sarvien välissä lankoja: porot olivat toisissaan kiinni sarviin sotkeutuneilla langoilla!

Pian hän ymmärsi, että toinen poro oli jo menehtynyt. Se tuli kuin hakopuu, vain sarvet vähän näkyivät. Ehkä porot olivat mitelleet voimiaan, rykimäaika kun oli, ja sotkeentuneet paalinaruihin, joita silloin tällöin näki heinäntekopaikkojen liepeillä ajattelemattomien ihmisten jäljiltä.

Vaivalloisesti poro lähestyi rantaa ja miehen ajatukset kelasivat etsien mahdollisuutta auttaa poroa. Ryntääminen rantaan säikäyttäisi poron varmasti takaisin järvelle, vaikka siihen hupenisivat sen viimeiset voimat. Katse kiersi lähiympäristöä löytääkseen kepin, johon voisi kiinnittää puukon ja jolla voisi nihrata narut poikki. Kämpän seinustalla tai halkovajassa ehkä olisi jotakin. Hän löysi ongenvavan. Palattuaan takaisin hän näki poron ehtineen jo rantaan. Se ei pystynyt seisomaan suorana eikä varsinkaan nostamaan päätään, joka oli kytkyessä kuolleeseen. Maalle se ei jaksaisi raahata lastiaan. Vedessä se menehtyisi kylmään. Kuoleman kihlat!

Saatuaan puukon teipattua ja köytettyä kepin päähän hän lähestyi varovasti rantavedessä seisovaa poroa käyttäen hyväksi koivikkoa, jossa oli vielä keltaisia lehtiä runsaasti. Päättäväisesti hän siirsi puukon sarvien välissä näkyvään naruvyyhtiin ja teki nopeita sahaavia liikkeitä. Poro valpastui ja tempoi päätään minkä pystyi. Nyt ei kannattanut enää varoa näkymistään, tärkeintä oli päästä asemiin, joista pystyi käyttämään leikkuria parhaiten. Narujen kiristyessä puukko katkaisi lankoja nopeammin, mutta ennen kuin viimeinen sidos oli poikki poro oli jo kääntynyt järvelle päin. Naru luisti kuitenkin irti eikä kuollut ehtinyt kyytiin vaan jäi rantakivikkoon kyljelleen.

Mies poistui nopeasti koivujen sekaan ja seurasi sieltä poron liikkeitä. Hän tunsi riemua onnistumisestaan, mutta pelkäsi samalla sen raukenevan tyhjiin, jos poro jatkaisi matkaansa selälle.

Ehtimättä vielä kovin kauaksi rannasta eläin käänsi uimisensa ensin rannan suuntaiseksi ja kaartoi sitten takaisin rantaan pari sataa metriä kauempana. Päästyään vaivoin kuivalle maalle se lysähti paikoilleen, vietti siinä melkoisen tovin, mutta oli häipynyt tihenevään pimeyteen, kun mies lopulta varovasti uskalsi tulla tarkistamaan tilannetta. Taskulampun valossa hän kävi sitten vetämässä kuollutta poroa sen verran vedestä, että pystyi leikkaamaan siltä korvat toimittaakseen ne myöhemmin paliskunnalle tunnistettavaksi.

Mustapartainen mies rojautti kamppeensa kämpän alalaverille ja asetteli tulet rautakamiinaan. Vilu oli jo ehtinyt hiipiä puseron alle ja valmiilla sytykkeillä nopeasti saatu tuli oli tervetullut lämmön lisä. Repusta hän kaivoi pöytäkynttilän. Se oli väriltään valkoinen. Muun värisiä hän ei huolinut mukaansa, koska oli sitä mieltä, että ne valaisevat parhaiten. Hän sytytti kynttilän hukkuneen poron muistolle ja selviytyneen toverin elämälle toivoen sen löytävän tarpeeksi jäkälää ja sieniä, jotta se saisi takaisin kamppailussa kulunutta energiaa. Sitä se tarvitsee vielä runsaasti uusissa kamppailuissa toisia hirvaita vastaan ja lähestyvän talven varalle.

Saavuin johtajan huoneeseen kutsusta. Nopeasti hän vilkaisi minua samalla kun pyysi istumaan. Sen jälkeen minulla oli tunne, että hän katsoi enemmän näkymää ikkunasta, joka oli takanani. Ehkä hän katsoi lävitseni. Myöhemmin ajattelin sitä tilannetta silloin tällöin. En muista sanoiko hän jotakin muuta ennen kuin kuulin sanat: ”Valitettavasti meillä ei ole teille enää käyttöä. Tästä päivästä lukien olette irtisanottu. Luonnollisesti saatte irtisanomisajan palkkanne.” Isällistä sävyä tavoitellen (olihan meillä hiukan ikäeroa hänen hyväkseen) hän jatkoi: ”te ette yksinkertaisesti sovi nykyaikaiseen liike-elämään, teillä on tosin ihailtava kyky solmia kontakteja, mutta teillä on paha vika: ette osaa katkaista niitä siinä vaiheessa, kun firmalle ei ole niistä enää hyötyä.

Kelasin nopeasti läpi kuluneen vuoden ja minun täytyi myöntää mielessäni hänen olevan oikeassa. Vielä firman edellisillä virkistyspäivillä hän kohotti maljaa kunniakseni. Silloin minua ei teititelty.  Tavoittelin lievästi ironista sävyä tokaistessani: teillä näyttää olevan sitä kykyä minunkin edestäni. Hän kohautti harteitaan. Hänellä oli varaa tyytyä moiseen eleettömyyteen. Kaduin jälkeen päin, että möläytin sen. En siksi, että olisin sitä sinänsä pahoitellut, vaan siksi että olisi ollut paljon tyylikkäämpää lähteä sanomatta sanaakaan. Kohauttaa hänen laillaan hartioitaan antaen ymmärtää, että teiltä lähteminen ei paljon paina.

Valhettahan se olisi ollutkin. Enkä ollut ensimmäinen, jolle kävi näin. Siitä olisi voinut repiä vähän lohtua, jos en olisi ollut perheen ainoa asuntovelan maksaja. Yritin ajatella, että tästä työyhteisöstä häipyminen on itse asiassa helpotus. Sen verran kovaksi oli peli mennyt kustannussäästöjen etsimisessä konsultin selvitysten jälkeen. Jokainen oli muutettu laskimella numeroiksi ja ellei niitä oman henkilötunnuksen viereen ilmestynyt omistajatahoa tyydyttävä määrä alkoi kamppeiden kasaus. En voinut kuitenkaan kieltää, että työni sinänsä oli kiinnostavaa tarjotessaan mahdollisuuden monenlaisten ihmisten tapaamiselle.

Poistuin huoneesta sanomatta enää sanaakaan. Se sijaitsi viidennessä kerroksessa. Äkillisestä mielijohteesta valitsin hissin sijasta portaat. Kävellessäni harkitun hitaasti portaita alas kerros kerrokselta mieleen nousi ensimmäinen työpäivä vuosia sitten. Sen innostunut odotusta, kun sulkeuduin hissiin ja se aloitti nousun tähän samaan kerrokseen. Siinä nousi samalla paljon enemmän kuin vain minun fyysinen olemukseni.

Samassa mieleen välähti ajatus miksi valitsin portaat: olisin kokenut olevani narri, jos olisin käyttänyt potkujen jälkeen samaa hissiä, jolla olin niin herraa tänne silloin kerran noustessani.

Ennen katutasoa olin kehitellyt uuden hissiasenteen: minulle saavat tästä eteenpäin portaat riittää. Niitä astutaan itse niin ylös kuin alas askelma, korkeintaan kaksi kerrallaan. Hissiin en enää luota.